Saugues - St-Alban-sur-Limagnole

Torstain ja perjantain kävelyt olivat rankkoja.

Perjantaina majapaikassa ohjeistettiin tiukasti ostamaan Sauguesissa kävelysauvat ja juomapussi.

Tarjottiin jopa sauvoja lainaksi, kunnes saisin ostettua omat. Reitti näet on kuulemma vaarallinen ilman sauvoja kulkea.

Aamulla Louisella oli kova kiire pitkälle (n. 33 km) etapille kipeine jalkoineen. Herbergen emäntä taas kiiruhti uuden vuoden viettoon. Ja minä aioin pitää lepopäivän.

No, Louise jatkoi vaellustansa toiseen suuntaan ja minä kävelin keskustaan etsimään turisti-infoa. Oli kylmä aamu, pakkasta lähes 10 astetta.

Aika pian jouduin ensimmäiseltä kohtaamaltani kysäisemään infon sijaintia.

Mies siinä rapasi jäätyneitä auton ikkunoita. Hän ei ymmärtänyt asiaani vaan luuli minun tarvitsevan leimaa passiini. Jotta takeltelustamme tulisi loppu, sanoin kyllä, kyllä.

Hän viittoi minua autoonsa, pakettiauton tapaiseen. Ahtauduin rinkkoineni siihen etupenkille ja sitten mentiin.

Tultiin kirkon piha-alueelle. Mies koputtamaan viereisen talon ovea ja selittämään madamelle, että tarvitsen leiman passiini, ja lähti itse kiireesti matkoihinsa.

Minä jäin kuin nalli kalliolle madamen seuraan. Kovasti häneltä tuli puhetta, arvailin vaan mitä sanoi, eikä hän ymmärtänyt sanakaan englantia.

Virkeä hän oli, esitteli kuvia seinillään, halusi tietää mistä tulen, minne olen menossa ja missä seuraavaksi yövyn.

No siitä seurasi varsinainen ruljanssi. Madam soitteli sinne tänne, halusi olla avuksi. Hotellit, herbergerit, turisti-infot jne. kaikki kiinni. Käytiin vielä ulkona tsekkaamassa paikkoja, mutta kiinni olivat.

Tiesin, mihin kylään Louise patikoi, joten yritin tavoittaa häntä, josko voisin yöpyä samassa paikassa.

Nyt aloin jo minäkin hermostua, ja madamen valtava touhuilu puolestani kiusaannutti, kysyin taksia. Mutta ei ollut taksiakaan tänään saatavilla.

Sitten madam näki erään miehen ulkona ja kipaisi kysymään, veisikö mies minut. Mutta mies kieltäytyi. Soitti kumminkin madamelle hetimiten, että kuljetus sopii.

No niin, sitten sitä ajeltiin erittäin mutkaista ja paikoin liukasta vuoristotietä. Mies osasi vähän englantia, niin jotain voitiin puhella.

Kahvilla käytiin pikaisesti, taisi olla rouvansa siellä. Ajaessaan ja tupakoidessaan hän näytti, missä puhiinvaellusreitti kulkee. Ajattelin, että onneksi en ole kulkemassa nyt noita valtavia nousuja ja laskuja, että mahtaa Luise joutua koville vaikka nuori kaksvitonen onkin.

Tultiin St-Alban-sur-Limagnolen kylään, siis siihen missä nyt olen, ja kirkon parkkipaikalle. Mies kysäisi, mennäänkö kirkkoon, no mentiin. Näytti olevan harras katolilainen.

Kotvan kuluttua lähdin ulos tutkailemaan ja mies jäi kirkkoon rukoilemaan. Katselin, näkyisikö mahdollista yösijaa, baaria, ruokapaikkaa jne. 

Kun mies viimein tuli kirkosta, halusin maksaa kyydistä, mutta hänpä ei meinannut ottaa maksua lainkaan. Lopulta sain 10 € annettua.

Ruokapaikassa kyselin majapaikoista, olisivatko auki. Siellä alkoi samanlainen soittorumba kuin madamen kanssa. Ja minä yritin tavoittaa Louisea.

Ja kun kaikki mahdolliset majapaikat olivat kiinni tai täynnä, ruokapaikan emäntä kysäisi, että hänellä on huone ylhäällä vapaana, jos se kävisi. Totta kai käy.

Viimein Louisekin soitti ja kertoi keskeyttäneensä vaelluksensa kipeiden jalkojen takia, että hän lopettaa ja menee kotiin. En vain saanut selvää, miltä paikkakunnalta hän soitti, mutta hyvää uutta vuotta toivotellen ja kiitoksin päättyi puhelumme. 

Tänään siis majoituksen saaminen meni aika täpärälle hyväuskoisuuteni takia, aivan liian täpärälle. On aika miettiä seuraavaa isompaa loikkausta.