Ulm - Erbach - Oberdischingen

Eilen Ulm oli hyisen kolea ja sumuinen. Ja Ulmin tuomiokirkko on yhtä jylhä, oli sää millainen tahansa.

Aamupalan jälkeen mietin, mahdanko olla kunnossa, olo kun oli kumman epämääräinen. 

Siitä sitten olo tokeni. Aloin sunnitella seuraavaa kävelyetappia ja myös miten saisin rinkan kevyemmäksi. 

Keräilin vähänkin tarpeettomalta tuntuvat tavarat muovipussiin ja kävelin pääpostiin. No, vajaan parin kilon paketti niistä kertyi. Onhan se jotain sekin kevennys. 

Ulmissa on upea ja suuri kirjakauppa kahviloineen ja nojatuoleineen. Täynnä ihmisiä. Sitten on pienempi kirjakauppa ja täynnä valtavan mielenkiintoisia kirjoja. 

Muutaman kirjan kanssa olin jo menossa kassalle, sain kuitenkin laitettua ne pois. Vaan en eilen. 

Postituksen jälkeen, kun oli aikaa, ajattelin isommasta kirjakaupasta kysyä yhtä opaskirjaa. Se tuntui tärkeältä hankkia. Sitä ei ollut. No, kun ei ollut, tarttui toinen kirja: Erich Kästnerin Die Montags-Gedichte. Samantien soimasin itseäni, että miksi se nyt piti ostaa painoa lisäämään.

Ulmissa tulin olleeksi aika kauan, liian kauan, viisi yötä! Ja viime kävelystä on jo melkein viikko. Sitä kun ajattelin, odotin kovasti aamua ja reitille pääsyä. 

Ja aamu kun koitti, heti aamupalan jälkeen pakkasin rinkan ja menoksi. 

Kello kahdeksan paikkeilla olin ulkona. Kylmältä tuntui (-3 °C), mutta sään pitäisi lämmetä puolen päivän jälkeen.

Aamu oli vallan upea kävellä. Ja reitti oli kaunis ja vaihtelevainen aina Ulmista eteenpäin Oberdischingeniin saakka.

Kolmentoista kilometrin jälkeen olin Erbachissa. Siellä viivähdin tovin. Ensin pidin kunnon kahvitauon marketissa ja seuraavaksi venähti aikaa vanhaa St. Martinin paanukirkkoa ja sen ympäristöä ihaillen.

Kirkolta sitten peltoteille.

Olin kävelyt pitkät matkat Donaun laitamilla, läpi valtavan teollisuusalueen ja maanviljelysalueiden peltoteillä. 

Niin kuin aina, niin nytkin vaivasi epätietoisuus, olenko oikealla tiellä tai polulla. Merkit kun loppuvat äkisti. 

Minulla näillä matkoilla se kuuluu asiaan, siis epävarmuus reitistä, kyseleminen tai varmistaminen vastaantulijoilta kuin myös ruokapaikan tai majapaikan etsiskely. 

Tällä kertaa olin eilen lähettänyt kyselyn majapaikka Herberge Jakobuspilgeriin Oberdischingeniin, että voinko yöpyä siellä. Mutta vastausta ei kuulunut. 

Löysin paikan suht helposti. Mäen päällä, pienen kirkon vieressä se sijaitsee. 

No, sinne kun kipusin jo aika kuittina n. 21 kilometrin taivalluksen jälkeen, oven päällä oli lappu, että soita siihen ja siihen numeroon. 

Soitinkin, meni vastaajaan, mutta sinne en alkanut solkata mitään. Sitten vanha mies, jonka kanssa olin ylämäessä puhellut, tuli taas näkösälle ja neuvoi missä majapaikan pitäjä asuu. 

Sinne  soittamaan ovikelloa. Kukaan ei tullut ovelle. Vähän siinä äimistelin, että mitäs nyt tehdä, olisko kirkon ovi auki. Oli, kapusin sinne ja helpotti kun sain laskettua rinkan kapealle penkille pois painamasta. 

Ajattelin, että jaahas joudunko nyt koko yön värjöttelemään kylmässä kirkossa. 

Hetken ehdin katsella kirkon seinämaalauksia, kun ovi aukeni. Sieltä sitten tulikin itse majatalon hoitaja! 

Aikamoinen huojennus, pääsin sisään lämpimään ja sain teetä. Näinkin sitten, että kyselyyni oli aamulla vastattu ja toivotettiin siinä tervetulleeksi, mutta olin silloin jo tien päällä.

No niin, täällä sitä nyt ollaan ainoana pilgerinnana isossa talossa. Ei näet ole sesonkiaika, eikä turistiaikakaan, vaan talviaika, jolloin kukaan ei vaeltele, paitsi eräs kummajainen.

Aamulla minulle tarjotaan aamupala. Sitten taas menoksi.