Nelli ja Nestori: ”Kakkubuffa”

Tiistaiaamun aamupalalla Nelli seuraili Nestorin lehdenlukua. Nellistä ei lehdessä nyt mitään niin tärkeää ollut. Vähän ärsyyntyneenä Nestorin lehden tuijottelusta hän ei voinut olla kysymättä:

- Mitä sä sitä ny noin tuijottelet, onks siin jotain tärkeeetä?

- Huomenna olisi Tannisen kahvilassa ”kakkubuffa”, lue itse.

- Ai jaa, mitäs se tarkoittaa, näytäs.

Nelli luki lehdestä Kotileipomo Tannisten ilmoituksen, että keskiviikkona on ”Kakkubuffa klo 11-18.

- Mut mitä toi ny mahtaa tarkemmin tarkoittaa, Nelli kysyi.

- Viimeks kun käväisin siellä, ne mainostivat jotain, että samalla hinnalla sai syödä kahvin tai teen kanssa täytekakkua niin paljon kuin jaksaa.

- Ai, no sit me mennään huomenna sin lounaalle, en keitä ollenkaan puuroa.

- No, mennään vaan, katota millainen homma se on.

- Hieno juttu, jotain vipinää sentään! Kuules mä jo odotan et päästään sinne, mahdaks mä saada nukuttuakaan, ku ajattelen niit kakkuja.

Seuraavana aamuna Nelli hihkaisi aamupalalle tullessan:

- Tänään en sit keitä puuroa, eiks me olla menossa Tanniselle kakkulounaalle?

- Mihin aikaan lähdetään? Nestori kysyi.

- Mennään vaan suht ajoissa, kakut voi katos loppua. Olis se aika harmillista, jos kakut olis loppune ku me päästä sin.

Puolenpäivän aikoihin he sitten lähtivät. Tannisten piha oli täynnä autoja, löytyi kuitenkin parkkipaikka. Nelli hätääntyi:

- Kato ny, voi kauhia, mahdetaks me enää saada mittää.

Ja kun he pääsivät sisälle, kahvila oli täynnä ihmisiä ja pitkä jono kakkupöydälle.

- Menes sää Nestori jonottama, mä yritän saada meil paikat, tuol nurkas näyttää olevan pari tuolia vapaana.

Hetken kuluttua Nestori tuli kahvin ja kakkulautasen kanssa.

- Aika vähä sä otis, mä menen ny hakemaan.

Eikä aikaakaan, kun Nelli tuli pöytään kahden kakkulautasen kanssa.

- No ni, nyt mä haen viel kaffet.

Nestori oli vähän huolestuneen näköinen tai oikeastaan vaivautuneen katsoessaan Nellin kakun ahmimista.

- Meinaatko hakea kakkua vielä lisää? Nestori kysyi

- Tot mar, kuules nyt kauhota kakkua niin pal et napa kiristyy, jos ei ennen ol

Nelliä näet harmitti Nestorin maltillinen käytös ja ihmettelevä ilme. Ja taas hän pinkaisi hakemaan pari lautasellista lisää. Ihmisten välistä hän tyytyväisenä pujotteli varoen annoksillaan tahraamasta ketään.

- Hae sääki ny, kuules nyt syödään koko rahan edestä.

Nelli jaksoi ahtaa neljä valtavaa lautasellista erilaisia kakkuja, mutta sitten tuli stoppi. Oli aika lopettaa kakun syönti ja antaa tilaa muille. Nelli oli äärest tyytyväinen, kasvot messingillä.

- Olipa mukavaa, kivaa vaihtelua meidän arkeen, jestas kaikenlaist sitä keksitäänki. On kuule toi Kunnallislehti hyvä lehti, ilman sitä me ei oltais tieretty mittä tästäkä ilost.

Varttunut taimikko

Eilen pääsin tutkailemaan talvista taimikkoani mahdottoman kauniissa talvisäässä. Kaunista ja aurinkoista on ollutkin jo muutaman päivän. Paljon oli lunta, yllättävän paljon.  

Noilla metsittämilläni peltotilkuilla taimet näyttivät hyviltä, pitkät vuosikasvut sojottivat kivasti kuin pukin sarvet. Ovat näet saaneet melko rauhassa roskapuilta kasvaa. 

Vallan toiselta näytti avohakkuualue, sillä mitä kauemmaksi tiestä ojan suuntaisesti kävelin sitä riukumaisempaa taimikkoa. 

Jestas, kun oli mukava rämpiä paksussa hohtavassa lumessa ja katsella samalla puiden kuntoa. Siinä piti nostella jalkoja päästäkseni eteenpäin, kylkilihaksetkin joutuivat venymään. Mahtavaa, ajattelin, koko kroppa joutuu täällä töihin toisin kuin tasaisella tiellä kävellessä. 

Varovasti piti minun puiden lävitse kulkea, jottei tikkumaiset ja terävät lehtipuiden oksat karhisi silmää. No, aurinkolasit olivat avuksi. 

Kaikki nuo roskapuut taimien vierestä pitäisi kiireesti raivata pois, jotta jonkun järeämmän kuusen joskus saisi. 

Tämä loppupää on aikamoista ryteikköä, eipä taida tulla muuta kuin ekologista loomumetsää, tuumailin. Mutta mitä väliä, hienoa täällä on kuljeskella. Etenin eestaas ja taasees, ja pysähtelin kuuntelemaan, josko jotain ääntä kuulisin. Mutta hiljaista oli – tyyntä ja ihmeen levollista oli minun taimien välissä seistä – linnun liverrystäkään ei kuulunut. Ainoastaan yhdet jäniksen jäljet havaitsin, ei muita jälkiä. 

Hetken siinä äänettömyyttä ja rauhaa ihastellen, kunnes jossakin raksahti. Se havahdutti katsahtamaan kelloa, no niin, oli jätettävä tämä ihanuus. Aurinkokin alkoi hiipua.

Elmer Diktonius

Elmer Diktoniusta (1896–1961) pidetään kirjailijana, runoilijana, prosaistina ja suomenruotsalaisen modernismin edelläkävijänä. Diktoniukseen olenkin nyt kylliksi perehtynyt.  

Diktoniuksen Janne Kuutio tuntui välistä aika rajulta lukea.

Varsinkin Jörn Donnerin Diktonius Elämä (2007) oli suht mielenkiintoista lukaista. Jo lapsuudesta lähtien hänellä oli varsin ankea ja rosoinen elämä. Mielenkiintoista oli kuulla hänen suhteestaan Otto Wille Kuusiseen (1881–1964), suomalaiseen politikkoon. 

Sivulla 345 on otsikko: ”Miksi ihminen kirjoittaa?” Jaa’a, onhan sitä hyvä pohtia, ja olenkin monesti pohtinut. Viimeksi NVL:n kirjoituskurssilla Helsingissä sitä pohdittiin. Niin, kukin tykönänsä. 

Täällä kokoontuivat aikoinaan myös Tulenkantajat

Nuoren Voiman Liiton toimisto 17.2.2018. Kirjoituskurssilaisia odotti aamupalapöytä.  

Ohjaaja Jenni Hurmerinta 

Lounaaksi söin herkullisen salaatin läheisessä Pho Corner Helsingissä Iso Roobertinkadulla. 

Ehkäpä ei olekaan sen kummempaa syytä kuin sisäinen tarve: on ikään kuin pakko kirjoittaa mieleenjohtumia ylös. Jostain sellaisesta se on minulla aikoinaan alkanutkin, sitä haluaa kirjoittamisella jäsentää elettyjä päiviä ja hetkiä. 

Kirjoittaminen on myös kuljettanut eteenpäin mieleen pälkähdystä tai ajatusta. Monesti, kun istahdan alas ja kirjoitan jonkin lauseen tai virkkeen tai pelkän sanan, johtaa se odottamatta uuteen, jollei heti niin myöhemmin. Monesti lauseen ylös kirjauksesta olen huomannut, että tarvitsenkin lisää tietoa tai on tarkistettava.

In summary: Kirjoitan kehittyäkseni, jäsentääkseni tietoa ja elettyä aikaa ja muistaakseni.

*

Diktonius, Elmer (1956). Kirjaimia ja kirjavia. Runoja. Toimittanut Jörn Donner. Helsinki: Tammi.116 s.

Diktonius, Elmer (1946/1932 Janne Kubik). Janne Kuutio. Puupiirros sanoin. Tekijän muovailema suomalainen painos. Helsinki: Tammi. 190 s.

Diktonius, Elmer (1972/1921). Runoni. Suomentanut Arvo Turtiainen. Helsinki: Tammi. 173 s.

Donner, Jörn (2007). Diktonius Elämä. Käsikirjoituksesta suomentanut Raija Mattila. Helsinki: Otava. 362 s.

*

Tulevalle viikolle luvattu lisää kauniita ja aurinkoisia talvipäiviä!

Talvisäässä, VI

Harvemmin on täällä etelässä näin paljon lunta, nyt on ollut. Ties vaikka ottaisin vielä hiihtovermeeni esille. 

Mutta jotenkin tuntuu, että jos kerään ne huomiseksi valmiiksi ulos seinää vasten, niin lumikelit loppuvat siihen. Mukavaa on ihan vaan kävellä ja ihastella lumisia maisemia. 

Kävelylenkkejä pitääkin minun tihentää, sillä kevät on tuossa tuokiossa. Lukuintoni pakkaa häiritsemään lenkkeilyä, se kun vaan jatkuu ja jatkuu. 

Mutta ihanaa toki, kun voin nyt tätäkin haavetta toteuttaa ja perehtyä eri kirjailijoihin. Parhaillaan on menossa muun muassa Elmer Diktonius, mutta hänestä myöhemmin. 

P.S. Uusi, upea matkakirja on ilmestynyt

Turku-päivä

Turkkusse eilen, oli näet viimein haettava antikvariaatista taannoin varaamani kirja: Simone de Beavoir: Asioiden laita (1995). Vielä on löytämättä hänen Ei yksin hengestä (1991). 

Kaunis päivä oli, aurinkoakin näkyi, mutta raaka ja viimainen. 

Useammasta kaupasta etsin valkoista irtoteetä. Lopulta löysin ja iltateenä maistui hyvältä. 

No, termospullokin tuli ostettua, ehkä vähän turhaa, kun ennestäänkin on jos jonkinlaisia. 

Mutta tämä on uutuus, sellainen teräksinen ja kevyt, litran vetoinen. Otan sen seuraavalle vaellukselle mukaan, mutta voin käyttää sitä jo nyt lenkkeillessä. 

Olen huomannut, ett' vahänkin kun on kylmä sää ja pitempi lenkki, niin saan kurkun karheaksi. Seuraavalle lenkille laitan termaariin lämmintä valkoista teetä mukaan. Katsotaan, toimiiko.

Talvisäässä, V

Sen verran oli aamulla pakkasta (-19.6 °C), että aamulenkkini päätyi vain roskikselle ja takaisin. Jo tällä lyhyellä matkalla en voinut olla ihastelematta kauniita pihanäkymiä ja huudahtaa: Jestas kun on kaunista! 

Tästä ei talvisää täälläpäin enää paljon parane. Aurinkoa, uutta puhdasta ja kimaltelevaa lunta kaikkialla, talitintit visertävät kuin laulaen ke-vät-tulee, ke-vät-tulee. 

***

Eilinen päivä kului Helsingissä NVL:n kirjoituskurssilla. Aamulla kuudelta ylös ja illalla puoli kymmenen maissa petiin lueskelemaan. Oli siinä päivälläni pituutta, mutta virkistävää ja antoisaa oli.

Kurssin ensimmäinen sessio oli mielenkiintoinen: tutustuin uusiin kirjoittajiin, teimme pieniä kivoja kirjoitusharjoituksia, pohdimme kirjoittamisjumeja, omaa kirjoittajatyyppiä, kokeilimme tajunnanvirtakirjoitusta jne. Ehkä ensi kerralla takerrutaan omiin tekstinäytteisiimme. 

Päivä kului sen verran sukkelasti, että yhtään valokuvaa ei tullut otettua. Pisti näet vähä kiiruksi, että ehdin tunnille ajoissa. Ja kun tunnit päättyivät, oli jo hämärää kiiruhtaessani bussille. 

Mukava päivä kaiken kaikkiaan, kiva kun tuli osallistuttua. 

***

Lukuinnossani varaamani kirjastokirjojen pino alkaa vähetä. Luin peräkkäin George Sandin (1804-1876) suomennettuja teoksia:

Winwar, Frances (1951). Sydän ja tahto. George Sand ja hänen aikakautensa. Suomentanut Erkki Vala. Helsinki: Tammi. 331 s. Mielestäni paras Sandin elämästä lukemani. 

Larsen, M. E. (1928). George Sand. Fr. Chopinin viimeinen rakkaus. Suomentanut Helmi Krohn. Helsinki: Kustannus O.Y. Minerva. Sivut 7-126. 

Murois, André (1954). Sydän ei erehdy eli George Sandin elämä. Suomentanut Reijo Wilenius. WSOY. 366 s. 

Sand, George (1924/1970/1986)). Hiidenlampi ((La Mare au Diable 1846) 1. painos, Suomentanut ja johdannolla varustanut Edwin Hagfors. Hämeenlinna: Arvi A. Karisto Oy. 186 s. Toisen (1970) ja kolmannen painoksen suomentanut Leena Kirstinä 1986. 

Sand, George (1967). Taiteilijattaren tarina (Ranskankielinen alkuteos Consuelo.) Suomentanut Katri Ingman. Alkusanat: Tuomas Anhava (1949). Porvoo: WSOY. 729 s.

Sand, George (1904). Pikku Fadette. Kyläkertomus. Ranskankielestä suomensi Ester Peltonen. Porvoo: WSOY. 204 s. Alussa mielenkiintoinen johdatus Sandin elämään ja hänen kirjallisuusaikakausiinsa: Tekijän elämäkerta ja kuva.

***

”Tarkatkaa siis sitä, mikä on yksinkertaista, tarkatkaa taivasta ja vainioita ja puita ja ennen kaikkea sitä hyvää ja totta mitä maalaisissa on: te saatte nähdä heitä jonkin verran kirjassani; paljon paremmin näette heidät luonnossa.” George Sand, Nohant, 12. huhtikuuta 1851 (Hiidenlampi)