Varttunut taimikko

Eilen pääsin tutkailemaan talvista taimikkoani mahdottoman kauniissa talvisäässä. Kaunista ja aurinkoista on ollutkin jo muutaman päivän. Paljon oli lunta, yllättävän paljon.  

Noilla metsittämilläni peltotilkuilla taimet näyttivät hyviltä, pitkät vuosikasvut sojottivat kivasti kuin pukin sarvet. Ovat näet saaneet melko rauhassa roskapuilta kasvaa. 

Vallan toiselta näytti avohakkuualue, sillä mitä kauemmaksi tiestä ojan suuntaisesti kävelin sitä riukumaisempaa taimikkoa. 

Jestas, kun oli mukava rämpiä paksussa hohtavassa lumessa ja katsella samalla puiden kuntoa. Siinä piti nostella jalkoja päästäkseni eteenpäin, kylkilihaksetkin joutuivat venymään. Mahtavaa, ajattelin, koko kroppa joutuu täällä töihin toisin kuin tasaisella tiellä kävellessä. 

Varovasti piti minun puiden lävitse kulkea, jottei tikkumaiset ja terävät lehtipuiden oksat karhisi silmää. No, aurinkolasit olivat avuksi. 

Kaikki nuo roskapuut taimien vierestä pitäisi kiireesti raivata pois, jotta jonkun järeämmän kuusen joskus saisi. 

Tämä loppupää on aikamoista ryteikköä, eipä taida tulla muuta kuin ekologista loomumetsää, tuumailin. Mutta mitä väliä, hienoa täällä on kuljeskella. Etenin eestaas ja taasees, ja pysähtelin kuuntelemaan, josko jotain ääntä kuulisin. Mutta hiljaista oli – tyyntä ja ihmeen levollista oli minun taimien välissä seistä – linnun liverrystäkään ei kuulunut. Ainoastaan yhdet jäniksen jäljet havaitsin, ei muita jälkiä. 

Hetken siinä äänettömyyttä ja rauhaa ihastellen, kunnes jossakin raksahti. Se havahdutti katsahtamaan kelloa, no niin, oli jätettävä tämä ihanuus. Aurinkokin alkoi hiipua.