Kalenterin mukaan kesäaika päättyy sunnuntaina, mutta aamusella näkymät olivat sellaiset että se päättyi jo tänään.
Ohuen ohut lumipeite viivähti nurmikolla, pensaissa, lenkkipolulla jne. valaisten ympäristöä kauniisti.
Kävely tänään Vähäjokipolun kautta Ravintola Toivoon lounastamaan. Ei ollut pitkä matka, vain neljä ja puoli kilsaa. Ja jälleen oli heillä maittava lounas tarjolla.
Maanantaina Asta ja Luna pistäytyivät meillä, ilahdutti kovasti nähdä Luna.
Lähdimme pihaltamme lenkille Vähäjokipolulle. Ja voi kun Luna taas kipitti vikkelään polulla pienillä jaloillaan. Siinä sai meikäläinen ihan pistää puolijuoksuksi, jotta perässä pysyisi.
Luna ehti sentään välillä pysähtyä nuuhkimaan uusia tuoksuja polun varrella ja katselemaan maisemia, mutta kumman kiirettä se piti. Myöhemmin harmitti: olisin voinut tarjota sille meillä porkkanaa, omenalohkosta kun ei välittänyt, pieni kurkunpala kelpasi.
Maanantaiaamusella vein autoni katsastusta varten vakikorjaamolle. Kävelin takaisin.
On tämä ollut kivaa aikaa! Paitsi Luna, niin myös ympäristö on vertaansa vailla: meri, kalliot, metsät, metsätiet… Lenkkeily, kuntoilu jäi kylläkin vähemmälle kuin mitä luulin. Mutta aikansa kutakin…
Kaikesta huomasi, että Luna aavisti kaveruuden loppuvan, oli tavallista vaisumpi. Päivän ensimmäinen lenkki sujui normaalisti, mutta toiselle ei sitten enää lähtenytkään.
Houkuttelin ensin toiseen suuntaan, sitten toiseen, mutta Luna seisoi vaan paikoillaan. ”No Luna, ei väkisin lenkille”, otin flexin pois. Leikkikään ei sille oikein maittanut.
Lähdin siitä sitten keräilemään tavaroitani ja valmistelemaan meille syömistä. Muutaman tunnin kuluttua lähtisin ja lähdinkin. Luna jäi ikkunan taakse tuijottelemaan nappisilmillään lähtöäni. Vaikka tiesin että isäntäväki tulee kohta, silti tuntui pahalta jättää se…
*
Yhtenä päivänä Luna järjesti yllätyksen, pienen kepposen.. Jälleen kun oli ruoka-aika, ponkaisi se sohvalta ruokakupin lähelle ja pudotti huulipuikon, Foreverin Lipsin lattialle kuin sanoakseen, että katos mitä tässä.
Käsillä oli jo viimeinen viikko Lunan kaverina. Jälleen saimme nauttia kauniista ja valoisista päivistä.
.jpeg)
Pikaisen ja lennokkaan lenkin jälkeen se kiirehti puolijuoksua sisälle aamupalalle. Osasin ottaa jo rauhallisemmin. Annoin Lunan odottaa hetkisen. Vaihdoin vedet, latasin kahvin ja syömistä itselleni ja hänelle. Se tottui tähän rytmiin. Asettui sohvalle odottamaan ja seurailemaan jokaista liikettäni.
Vasta kun ruoka oli kipossa, ponkaisi se lattialle ruuan äärelle, mutta ei koskenut siihen, katsoi vaan minua. Ihmettelin että mikä nyt, kunnes keksin että pitää sanoa: ”Luna, ole hyvä, ole hyvä.” Siitä alkoi aamupalatuokiomme. On se mainio veitikka!
Yhtenä päivänä laittaessani Lunalle ja itselleni ruokaa framille hämmästyin aika lailla ja huolestuinkin kun hän pudotti suklaakonvehdin paperikääreineen lattialle ruokakipon viereen.
Siinä sitten tuijotimme toisiamme, ja minä varsin äimän käkenä: ”Luna, mistä olet tuon voinut ottaa?” Pähkäilin pitkään ja vieläkin että mistä oli sen napannut. Asta kyllä kertoi, että Luna on kova piilottelemaan milloin mitäkin. Ja totta, piilottelikin porkkananpaloja ja omenalohkoja sohvan, tyynyjen rakoon ja ties mihin. Mutta että karkkeja, joihin sen ei pitänyt ylettyä! Ehkä oli huomaamattani napannut kahvipöydältä mariskoolista, kun väki poistui pihalle. Aika hauska ja vekkuli Luna on!
Vähitellen kipu polvessa hellitti, ja muutenkin norjistui. Kävelyt Lunan kanssa tuntuivat edistävän paranemista. Parasetamolia otin parina päivänä, samoin kipugeeliä laitoin kolmesti päivässä. Lopetin sitten, jotta ilman lääkitystä tietäisin paremmin missä mallissa jalka on. Joka päivä pidensimme kävelyaikaa ja -matkaa.
Siskokin piipahti hetkeksi yhtenä aurinkoisena päivänä. Kävelimme läheiselle veljen ja vaimonsa mökille ihailemaan hetkeksi aurinkoista näkymää.
Että yhtenä yönä piti itselleni tämmöinenkin haaveri sattua kaiken tottumisen ja mukavien päivien jälkeen. Että sainkin päähäni kokeilla oikean polven varassa kavuta sänkyyn, oikein ponkaisin!
No, sepä ei kestänyt, vaan seurasi rusahdus ja valtava kipu. Jestas kun sattui. Peljästyin, että mitä nyt seuraa, onko kaveripäiväni Lunan kanssa luetut? Varovasti siitä sitten toisen jalassa varassa laskeuduin ja linkutin liikkeelle. Enkä tainnut ihan äänetön olla, koska Luna kömpi hetkeksi sängyn alle, pelästytin hänetkin.
Periksi ei anneta, varovaisesti, pikkuhiljaa linkutin tukea ottaen milloin mistäkin. Sain laitetuksi sentään Lunalle ja itselleni aamupalat. Nyt ei mentykään heti aamulenkille vaan lepäilemään, piti saada polvi suoraksi ja tunnustella miten oikein kävi.
Muistin särkylääkkeen, ja se tuntuikin kipua hieman hellittävän. Haaveripäivänä ja seuraavinakin tehtiin tavallista lyhyempiä lenkkejä, polvi ei kestänyt taivuttamista.
Luna sai nyt pihapiirissä juoksennella ja tutkia maastoa vapaana.
Onneksi ei uusinut keppostaan, vaan aina kotvan kuluttu vipelsi luokseni. Ihana Luna!
Alkupäivät olivat kauniita, lämpimiä ja aurinkoisia, mukava sää kaikin puolin. Aloimme tottua, Luna ja minä, toisiimme.
Kolme kertaa päivässä teimme lenkkejä pihapiirin ulkopuolelle. Mutta sitten tuli muutama sadepäivä, rankasti satoikin, ei kuitenkaan heti aikaisin aamulla. Ehdimme sadepäivinä aamulenkille pienessä tihkusateessa pahemmin kastumatta. Ja päivälläkin heti kun sade vähän taukosi.
Sadepäivinä oli se hyvä puoli, ettei tarvinnut kastella kasveja. Siirtelin joitakin syrjemmälle, jottei sade ihan kaikkia pieksisi. Veli auttoi valtavien ruukkujen alusastioiden tyhjennyksessä.
Päivälenkin jälkeen odoteltiin vieraita. Odotellessa kastelin Astan moninaisia vielä kukkivia kasveja. Ajattelin siinä, että on Astalla niiden hoidossa aika puuha, esim. helteisinä päivinä pitää kastella kaksi kertaa päivässä: täyttää ja nostella 10 litran kastelukannuja, ja niitä oli monta, varsinaista voimailua.
Lunan kanssa on ollut mukavaa vipinää. Luna valloitti aina vierailijat ja oli niin innoissaan ja touhuissaan: sen menoa oli kaikkien ilo katsella.
Yhtenä päivänä Luna teki minulle kepposen, otti nimittäin ja hävisi. Minulla kai kesti liian kauan ennen kuin olin ulkona flexin kansa.
Jestas kun huolestuin. Haeskelin kaikkialta: kävelin kutsuen sitä lenkkitiet ylös ja alas, siis kaikkialta missä oltiin käyty, mutta ei haukahdustakaan. Alas rantaan jyrkkiä rappusia (yli 300 askelta) pitkin en uskaltanut lähteä. Epäilytti, jos vaikka menetän tasapainoni.
Asta kyllä sanoi, ettei pidä huolestua, se voi olla kadoksissa puoli tuntiakin. Nyt se oli ollut lähes tunnin poissa! Olin hirveän hädissäni. Mutta sitten meinasin, että parasta istahtaa terassille odottamaan ja luottaa että kyllä se tulee. Ja näin kävi, vihdoin äkisti ilmaantui, ja minkä näköisenä: aivan märkänä, kuono ja tassut kurassa.
Loppupäivä otettiin iisisti.
Yhtenä Turku-reissullamme näin Forum Marinum-aukiolla useita liilanpunaisia vempaimia, koijuja, jotka vetivät puoleensa.
Enpä ole ennen sellaiseen kavunnut, pakko se oli nyt kokeilla, kun kerran kohdalle sattuivat.
.jpeg)
”Kukas mun voimat on vieny?” sanoi Nelli.
Hyvää alkavaa lokakuuta. Kylmää ilmaa alkaa virrata, päivät hämärtyvät… niin talven alussa ollaan. Eilen näin kaupassa, kun muuan asiakas käänteli suklaisia joulupukkeja.
Mutta vielä eilen sunnuntaina auringon säteet loihtivat nurmikolle ja lehtipuihin lämpimiä värejä, vetäisi syrjään kuin verhon aamun pilvisyyden ja hämäryyden.
Jokunen kukkanenkin loisti ruskehtavan ruohotukon keskeltä.
