Käsittämätöntä, meillä Suomessa!

Eilinen Vantaan kouluampuminen – mitä lintukotomme syvyyksissä kyteekään – järkyttää… Tuntuu kuin kytevä hiillos olisi roihahtanut. 

Tänään koko maassa suruliputus. 

Sävähdyttävä muisto caminolta

 Noin viisi vuotta sitten yhtenä kesäkuun (2019) helteisenä perjantaina olin kulkemassa Espanjassa Camino Via de la Platan reitillä. 

Kuivuutta ja hellettä oli kestänyt useita päiviä. Kasvusto oli karua, pientareet ruskeita ja pöllyäviä. Vähän väliä puuskainen tuuli lennätti kuivaa hiekkaa edessäni. Ja kun vilkaisin vaelluskenkiäni, olivat ne värjäytyneet harmaiksi, niin etten nauhoja erottanut.

 Tuntui oudolta yksikseen kulkea, kuin erämaassa olisin. Mutta sitten tämä outous muuttui lähes peloksi. Sillä jo kaukaa näin aikamoisia mustia palleroja, jotain möykkyjä. Siitä alkoi arvuuttelu, mitähän lienevät, eivät kai metsäsikoja. 

Lähemmäksi tultuani selvisi, että aikamoisia mustia sonneja olivat. Perin uhkaavilta näyttivät, molemmin puolin tietä seisoivat ja tuijottivat minua liikahtamatta terävine sarvineen. Yksi valtava sonni aivan siinä lähellä seisoi jäykkänä ja tuijotti hievahtamatta ja piti tasaista pitkää murinaa.

 Meinasin jäykistyä minäkin. Mutta ajattelin, ettei parane jäädä tähän näitä jyhkeitä möllejä tuijottelemaan, saavat pian päähänsä hyökätä aitauksestaan. Ja jos niin päättäisivät, vauhdillahan tulisivat kohti, eikä heppoinen vanha piikkilanka pidättelisi niitä yhtään. Visusti ohitin, mulla oli punainen paita päällä, ehkä se ärsytti murisijaa.

Vaarallisen liukasta

 Huh, mikä lenkki tänään! Tie oli kaamean liukas, jäinen ja kuhmurainen. Oli sentään jokunen soramurunen. 

Kun oli lenkkipäivä, niin lenkille oli lähdettävä, oli keli sitten mikä oli. Kävelysauvoista ja nastakengistä ei paljon apua heltinyt, oikeastaan ei hitustakaan. 

Lyhyestä lenkistä sukeutui vallan erikoinen tyylinäyte, sillä en aina tiennyt miten olisi paras edetä milloin missäkin jäistä kohtaa. 

Oli vain kokeiltava. Niinpä, harpoin, sipsuttelin, luistelin, laahustin… Oikein kaltevalla tien reunalla ei auttanut muu kuin sivuttain edetä, ja sitä rataa. 

No, enpä sitten tuota menoa jaksanut kuin kilometrin suuntaansa. Oli palattava, sillä tuntui kuin olisin vähintään kuuden kilsan reippaalla kävelylenkillä ollut. Onnekas olin ja todella kiitollinen kun haaveritta selvisin.