Eisenach - Hörschel - Neuenhof - Göringen - Wartha - Eisenach

Kummallinen päivä tästäkin taas tuli, loppujen lopuksi, vaikka alkoi ihanasti majatalossa.

Hyvin nukutun yön jälkeen minua odotti herkullinen aamupala. Ja mies  hyväntuulisena vastassa esittelemässä kattaustaan minulle, muita ei näkynyt eikä kuulunut. Olisinpa voinut vielä jäädä tänne, ajattelin.

Aamupalan jälkeen laskettelin kevyesti eilistä pitkää nousua alas.

Lämpötila näytti -6 °C, kylmin aamu tähän mennessä. Onneksi otin villaisen päähineen mukaan.

Rivakasti astelin keskustan halki päämääränä noin 12 kilometrin päässä sijaitseva Hörschel. Infossa sanottiin, että siellä voin yöpyä ja ruokailla.

Katselin pitkään noita houkuttelevia metsäpolkuja - muutaman metrin kävelinkin, mutta sitten oli palattava asfaltille.

Kilometrit taittuivat nopeasti kauniissa ja kuivassa säässä maisemia ihaillen. Nyt pakkanen vielä kaunisti näkymiä. Puiden läpi pilkistävä aurinko loi omanlaistaan hohtoa ympäristöön.

Osuipa kohdalle myös mielenkiintoinen tyyppi. Ensin näin vain polkupyörän. Ihmettelin, missä kuski. Sitten näin hänen ikään kuin ojanpohjalta nousevan ja sulkevan isoa vesipulloa. Jäin siihen seuraamaan, että mitä herra duunaa.

Siitäkös tämä pitämään puhetta lähteestä ja hyvästä vedestä. "Täytän sinunkin pullosi, jos haluat", sanoi. Toki halusin, ja parempi olikin, etten itse moiseen puuhaan ryhtynyt. Hän näet kertoi erään miehen suistuneen rähmälleen vettä ottaessaan, eikä päässyt ylös ilman apua. Kolme henkilöä oli kuulemma miestä ylös vetämässä.

Seuraavaksi tämä herra piti minulle ympäristöluennnon. Hän kuvasi miten ympäristö on tuhottu, linnut ovat kaikonneet, soutajat joesta ja muisteli millainen se oli ennen ollut. No, ihan kaikkea en hänen vuolaasta puheestaan saanut selvää.

Pitkin matkaa sitten mietinkin, mitä olemmekaan oikein luonnolle tehneet.

Ihmistenkö tekemät muka kauniimpia kuin luonnon alati vaihtuvat ja elävät luomukset.

Aasit siellä minua vastassa pällistelemässä...

Näissä aatoksissa kävely lutviutui joutuisasti Hörschelin kylään.

Sitten sattui niin, että en saanut kahvia, ruokaa enkä majapaikkaa. 

Pyörin edes takaisin sinne tänne, ei ristinsielua missään. Kylän ainoan ruokapaikan ikkunassa oli lappu, että tiistaisin lepopäivä, Ruhetag. Että pitikin, päivittelin. 

Katselin bussipysäkillä aikataulua, ajattelin harmistuneena, että nyt kävelyt saa tältä päivältä riittää.

Bussilla sitten seuraavaan kylään ja sama taas siellä, aivan kuin olisin astunut aavekylään, niin hiljaista oli.

Ei auttanut muuta kuin ottaa bussi takaisin lähtöpaikkaan, Eisenachiin, ja kahville ja hyvään majapaikkaan yöksi.

Noita busseja sain muuten odotella - siinä vilukin meinasi tulla - aika harvakseltaan kulkivat. No, tulipahan näitä kyliä nähtyä.

Huomenna on pidettävä tuumaustauko, että miten edetä seuraavaksi.

Göttingen - Eisenach

Aamu Göttingenissä oli viileä. Vielä kahdeksan aikoihin lämpötila -5 °C. 

Upeassa säässä, taivas pilvetön ja aurinko melkein lämmitti, kävelin majapaikasta keskustan turisti-infoon. Alamäki oli muuten nyt liukas.

Kaduilla oli jo vilkasta: hyväntuulisia ja vauhdikkaita opiskelijoita ja muita kiireisiä menijöitä. 

Göttingen on moderni yliopistokaupunki, kuuluisa tieteistään, kulttuuristaan, nobelisteistaan jne. Mahtava kirjasto, teatteri, no vaikka mitä ihmisten luomuksia, mihin voisi tutustua.

 St. Jacobin kirkko oli suljetttu

Majapaikassa selvittivät vaellusreittiäni ja tulos, ettei Göttingenistä ole vaellusreittiä Eisenachiin. 

Turisti-infossa taas sanoivat, että reitti on ja sain siitä tietoakin. Mutta koska päivä oli jo pitkällä, niin junan kyytiin taas. 

Pyöräparkki rautatieaseman edustalla.

Junassa oli lämmin istua ja katsella päivänvalossa suuren suurista ikkunoista ohi kiitäviä maisemia kauas, kauas. 

Maasto on uskomattoman kaunis, kumpuilevaa ja vuoristoista, tasaisuus näet loppui jo ennen Göttingeniä. 

Kaupungeissa, varsinkin isommissa, autojen melu ja katku, ihmisvilinä ja nyt vielä kaikki joulumeiningit ja -markkinat joka puolella saavat mieleni rauhattomaksi. Alan haikailla metsän rauhaa ja luonnon kauneutta poluilla. 

Georgenkirkko, Eisenach

Tänään minulle sattui ihmeellinen tuuri majapaikan kanssa. Olin näet selvittänyt reittiä Jugendherberginiin rautatieasemalla ja turisti-infossa. Ja kun tulin majapaikalle ja mäen päälle vihdoin monen kilometrin päästä, ulkona seisoi kaksi miestä ja yksi nainen. 

Asetelma tuntui jotenkin oudolta. Yleensä noissa majapaikkojen oven edustalla ei ole ketään.

Siinä sitten puolipimeässä tuijoteltiin toisiamme minä vielä noususta hengästyneenä, kunnes mies kysyi, että mitä haluan. Huoneen tarvitsisin, sanoin jo aika kuittina. "Ei onnistu", sanoi, "paikka on suljettu tammikuun loppuun saakka". Tuijottelu jatkui, olin kauhistunut, mitä nyt teen. 

Eisenachin keskustassa ohi kulkiessani kysäisin muutamasta hotellista, mutta olivat joko täynnä tai sitten liian kalliita. 

No, sitten mies sanoi, että yksi huone hänellä olisi, että moneksiko yöksi tarvitsen. Yhdeksi tai kahdeksi, sanoin, siihen hän, että saan huoneen vain yhdeksi yöksi. Mikä huojennus! Aamupalankin saan. 

Kumma, ettei missään kyselemissäni paikoissa tiedetty tai kerrottu majapaikan sulkemisesta.

Uelzen - Göttingen

Matkasuunnitelmani muuttuvat tavan takaa. Sunnuntaiaamulla olin kovasti menossa majapaikasta Suderburgeniin. Kuulin, että vaellusreitille pääsen rautatieaseman läheltä, että siellä on opasteet. 

Joku merkkaamaton oikopolkukin olisi kuulemma ollut metsän läpi, vaan enpä arvannut lauantaisen seikkailuni jälkeen sinne mennä. Ties mihin olisivat ne polut taas minut johtaneet. 

Kaunis aamu oli ja hiljainen, ei autoja eikä jalankulkijoita. 

Kävelin pitkin katuja aseman suuntaan nelisen kilometriä, enkä mitään reittiopasteita nähnyt, niin päätin että pistetäänpäs tähän matkantekoon taas vauhtia ja mennään muutama etappi junalla. 

Hannoveriin aioin, mutta kun samalla lipunhinnalla (23 €) pääsen Göttingeniin saakka, niin menenpäs sinne. 

Junasta näen samat maisemat kuin reitillä, mutta eipä tietysti ole sitä samaa kulkemisen riemua kuin kävellessä. 

No, perillä Göttingenissä taas haettiin oikein urakalla majapaikkaa, Jugendherbergeniä. Ensin hain yksikseni, sitten tuli avuksi puhelias nuorehko rouva pyöränsä kanssa ja vielä eräs pariskuntakin tuli googlaamaan. 

Löytyihän se lopulta, keskustasta monen kilometrin päästä ja pitkän nousun jälkeen. Oli jo hämärää. 

Huonekaveriksi sattui viehättävä italiatar Toscanasta. Hänellä oli paha flunssa päällä. Harmi, toivottavasti ei tartu.

Lüneburg - Bienenbüttel - Uelzen

Päivä oli aikamoista seikkailua. Minulla ei ole minkäänlaista tietoa, miten paljon ehdin kävellä ennen kuin tajusin, että olen jossain muualla kuin alkujaan oli tarkoitus.

Aamulla vaellusreitti löytyi suht helposti. Nämä Jugendherbergerit kun sijaitsevat yleensä kaukana keskustasta, monen poikkikadun päässä, niin ei oikein tiedä missä on.

Metsäinen reitti oli valtavan upea kävellä. Ihastuttavia näkymiä molemmin puolin. Tunsin virkistävän talvimetsän tuoksun tyynessä raikkaassa ilmassa. Lehtiä putoili verkalleen maahan. Koiran ulkoiluttajia oli paljon liikkeellä ja jokunen pyöräilijäkin.

Tästä opaskilvestä ei ollut apua, ehkä juuri tässä kohdin lähdin vikaan.

Alussa reittiä oli helppo seurata ja reittiopasteitakin näkyi, mutta jossakin kuljin vikaan, sillä noin neljä kävelytunnin päästä olin samassa paikassa kuin aamulla tai siltä minusta näytti, sillä nyt edessä oleva reittikilven mukaan minun pitäisi palata takaisin ja Bienenbütteliin, jonne aioin, olisi vielä kuljettava kahdeksan kilometriä.

Olin kulkenut pitkän matkan halki luonnonsuojelualueen, ihastellut erilaista metsikköä, mutta että vielä takaisin. Siinä tuli stoppi, ei enää metsään, vaan pitäisi saada laskettua rinkka jonnekin.

Erotin maantien, sinne suunnistin toivossa nähdä bussipysäkki. Löysinkin ja näin, että bussit menevät takaisin Lüneburgiin, siis sinne josta lähdin aamulla, ja muualle kuin Bienenbütteliin.

Sitten erotin kauempana punaisia mainosvaloja, olisikohan siellä joku market tai muu vastaava, josta saisi kahvia, innostuin.

Kyllä, kauppapaikka oli, ja sain hyvää kahvia ja syötävää, mutta ennen kaikkea sain laskettua rinkkani tuolille.

Mitäs nyt tehdä, minne mennä ja miten, mietin lopen väsyneenä. En kai voi nyt Lüneburgiin palata, jotenkin pitää eteenpäin päästä. Pyysin sitten, että tilaavat minulle taksin - ajattelin että maksaa mitä maksaa. 

Taksi tilattiin, ja kun sitä ei kuulunut, kysyin, että mistä se taksi tulee. Tulee kuulemma Lüneburgista! Tuntui, etten ollut koko pitkän kävelyurakkani jälkeen edennyt mihinkään.

Taksilla pääsin lopulta Bienenbütteliin (kauhea nimi muuten) juna-asemalle. Ja kun en tiennyt mihin päin täällä, ostin samantien automaatista lipun Uelzeniin. Siellä ainakin on Jugendherberger majapaikaksi, ajattelin.

Onneksi Uelzenissä tuli kysyttyä taksiasemalla, missä päin majapaikka sijaitsee, enkä lähtenyt suin päin kävelemään, sillä tuskinpa olisin edes aamuun mennessä sitä löytänyt. Katsos, nyt olen täällä jossain metsän keskellä.

Aamulla minun pitäisi löytää täältä merkkaamaton tai siis ilman opasteita kävelyreitti metsän halki Suderburgiin. 

Lauenburg - Lüneburg

Perjantaina yöpakkasen jälkeen Lauenburg/Elbe oli koko päivän sumuinen.

Otin päivän hissukseen ja tutustuin viehättävään Lauenburgin vanhaan osaan, jossa on vanha ja komea kirkko.

Siinä kirkon vieressä on oivallinen turisti-info. Sieltä sain paljon tietoa ja saatoin jättää rinkankin sinne säilöön. 

Oli ihan mukavaa kierrellä siinä Elben tuntumassa (vaikka en pitkälle nähnytkään sumun takia) vanhoilla kujilla ja poiketa välillä kahville. 

Oli hyvästi aikaa, sillä seuraavaan kaupunkiin, Lünebergiin, oli aikomus mennä ja meninkin junalla.

Täällä vanhemmat rouvat ovat kovin tohkeissaan ja hosuvia töissä kassojensa takana. Ehkä pelkäävät työpaikkansa puolesta tai mitä lie tuollainen yletön kiireisyys.

Esimerkiksi kun olin postittamassa korttia, rouva kostutti ensin postimerkin, painoi sitä sormellaan monta kertaa korttiin ja sitten vielä kämmensyrjällään hakkasi merkkiä, niin että koko merkki lensi lattialle. Sieltä sitä sitten haki. Meinasin purskahtaa nauruun, mutta eihän sitä nyt sentään toisen vahingolle pidä ääneen nauraa. No, mutta yksikseni naurattaa vieläkin, kun muistelen tapausta, että semmoista tehokkuutta.

Majoituin Jugendherberge Lüneburgiin neljän hengen huoneeseen. Muita ei näkynyt, joten tilaa ja rauhaa oli kerätä voimia seuraavalle päivälle.

Berkenthin - Mölln - Lauenburg/Elbe

Auringonnousun (8:00) aikoihin oli sumuiset näkymät kanaalin yllä. 

Vain 3 °C lämmintä ja heikkoa tuulta luoteesta. 

Tuntuu mahtavalta taas lepopäivän jälkeen käyskennellä kirpeässä aamuilmassa, ja tuntea miten lämpö leviää jalkateristä koko kehoon norjistaen lihakset ja jäsenet.

Ihailen siinä kulkiessani utuista maisemaa tien molemmin puolin kanaalia. Ruoho oli huurteessa ja vesilätäköt niityillä jäässä. Yöpakkasen tekosia.

Kaunista on vieläkin, vaikka on talvi ja luonto talviasussaan, vain lumi puuttuu. Kesällä reitti on varmaan huikean kaunis.

Suoraa tietä jatkui aina vaan. Vähitellen kun kilometrejä kului, alkoi tuntua, että kanaalin seuraaminen saisi piisata tällä erää.

Niin, Möllniin olin menossa, 16 kilometrin päähän. Siellä ajattelin yöpyä. Ja vasta siellä sain päivän ensimmäiset aamukahvit.

Kahvijano oli hirmuinen. Päätä kivisti ja oli tulla jo sairaaloinen olo.

Onneksi Möllnissä kahvipaikka löytyi helposti. Tilasin heti tuplat. Sitäkös myyjä kummastelemaan; hetikö, olenko yksin. No, tulihan se ensimmäinen kahvi. Toinen  sitten perään tuoreen juustosämpylän kera. Vähitellen olo parani.

Siinä huilatessa päätin jättää kanaalinvierikävelyn ja lähdinkin sitten rautatieasemalle. Eikä aikaakaan kun istuin junassa. Kanaali sieltäkin näkyi.

Matkasin ohi Büchenin Lauenburg/Elben asemalle. Alkoi majapaikan etsintä. Olin jossain paikkakunnan reunamilla. Kuljin ja kuljin. 

Tiesin yhden nimen ja sitä etsin. No, ei auttanut kuin kysyä autonsa vierellä seisovalta mieheltä. Sanoi, ettei aavistustakaan, mutta katsotaan iPadista. "Etsimäsi näyttää olevan melkein neljän kilometrin päässä."

Kauhistelin kävelymatkaa, en olisi jaksanut ottaa askeltakaan enää. Herra huomasi kai hätäni, koska sanoi että jos uskallan tulla kyytiin, niin hän ajaa sinne.

Siitä vain kyytiin, ja mikä helpotus istua autossa. iPadin avulla majapaikka löytyikin. Ilahtuneena kiitin tietysti kyydistä.

Mutta sitten sattuikin niin, että paikka aukeaisi vasta kolmen tunnin kuluttua. No siitä sitten taas kävelemään, josko vastaan ilmaantuisi toinen mahdollinen majapaikkaa.

Aika kuitti aloin jo olla, piti poiketa kahville. Sieltä sain ohjeen, että kilometrin päässä ja mäen päällä on hyvä majapaikka. Sinne sitten viimeisillä voimillani.

Enpä taida huomenna isommin kävellä, paitsi juna-asemalle, missä ja kuinka kaukana se nyt onkaan. No, ainakin tiedän mitä etsiä taas huomenna.