Tänään saapuivat vaelluspassit minulle ja Saaralle. Lähdemme nimittäin yhdessä runsaan parin viikon kuluttua Lissaboniin. Sieltä sitten jatketaan näillä näkymin Pohjoiseen. Saara matkailee vain muutaman päivän, minä määräämättömän ajan.
Punapää (kutsun 45 litran punaista rinkkaani Punapääksi) heräsi, kun kannoin sen vaellustavaroiden ja passien lähettyville. Olen näet jo jonkin aikaa levitellyt kaikenlaisia vempaimia ja vermeitä framille sohvalle, jotta olisi helpompi karsia, siis luopua niistä mitä ei voi painon takia ottaa mukaan.
Ja kun Punapää näki ne kaikki, se ei oikeastaan herännyt vaan pikemminkin kauhistui: ”Oho, mitä sä ny meinaat? Luuletko jaksavas kantaa nuo ja minutkin vielä? Ainuttakaan lenkkiä ei olla yhdessä tehty, niin ei yhtäkään kahteen tai kolmeen vuoteen! Ja siks toisekseen sää itekin painat enemmän kuin muilla keroilla.”
Tähän minä, että totta, painoa on kertynyt. Olen katsos tankannut – vähän kuin muinoin maratoneilleni – että olisi vararavintoa mistä kuluttaa. Tankkausaika olisi voinut olla lyhyempi.
Punapää jaksoi tivata: ”Oletkos sä muka treenannut, elikkä kävellyt pitkiä lenkkejä ja ylläpitänyt lihaskuntoa. Nähdäkseni et ole, silti vaan on kova hinku taas Caminolle.”
No tunnustan kyllä, että vähiin on jäänyt, en toki tarpeeksi, mutta vielä tässä ehtii… ja jollei muuta niin pienelle kokeilulle kanssasi.
Punapää: ”No katota kui sun käy, mut kyl mä ihmettelen kauhiast tommost touhhu.”
