Nyt koitti minulle se ”mustamaanantai”, siis päivä (25.3.) jolloin Punapää varastettiin.
Vilarinhon majapaikassa Casa da Laurassa heräsimme varhain ja aamutoimien jälkeen pakkasimme ripeästi – pakkaamisesta alkoi tulla jo rutiinia – olimme seitsemältä viereisessä kuppilassa aamupalalla.
Halusin lähteä saattamaan Saaraa Lissaboniin, hän kyllä toppuutteli, ettei tarvitsisi, mutta halusin kuitenkin, oli kivaa olla kahdestaan Nähdään pian!.
No, illalla olimme katsoneet kävelyreitin valmiiksi Porton suuntaan. Vila do Conden turisti-infossa oltiin saatu tietoa metroasemasta ja sinne ehtisimme hyvin kävellä ja sieltä pääsisimme Porton kautta Lissaboniin.
Mutta kun noin parin tunnin kuluttua tulimme kahvitauolle, kyselimme tarkempaa reittiä asemalle, ja kuinkas kävikään. Kuulimme kahvilassa, ettei kyseinen asema ole enää toiminnassa, eikä ole taksia eikä bussia saatavillea.
Yllättäen siinä tiskillä muuan mies kuuli hätämme ja sanoi, että jos odotamme hetken, hän voi heittää meidät lentokentälle, sieltä pääsemme metrolla Portoon. Tästä ystävällisestä tarjouksesta ilahtuneena jäimme tietysti odottamaan.
Autossa hänen piti tehdä tilaa meille, järjestellä tavaroitaan, jotta rinkat mahtuivat. Auto oli kuulemma työauto. Jotenkin me sinne mahduimme juuri ja juuri, minä takapenkille appelsiinien sekaan ja Saara etupenkille. Yllättävän pitkä ajomatka siitä miehelle koitui, tarjosin maksua mutta ei millään huolinut, sanoi että on tohtori, ei voi ottaa maksua, sen sijaan jakeli meille appelsiineja evääksi.
Metroliput käsissämme ryntäsimme laiturille ja jo lähdössä olevaan metroon. Eikä aikaakaan, kun olimme Portossa. Siellä menimme juna-asemalle ja junaan. Kaikki sujui kuin valssi. Ihmisiä tungeksi joka puolella.
Astuin junaan ja laskin Punapään heti viereiselle matkalaukkutelineelle, se kun painoi vieläkin yli kaksitoistakiloa. Saara meni edellä istuinpaikkojamme etsien. No hän sai nostettua rinkkansa istuimien ylle hyllylle. (Hän sanoi myöhemmin, että oli vähällä jättää rinkan myös telineelle).
Istahdettuani Saara kysäisi, että hakisiko hän minulle vesipullon. Sanoin, et jos viitsit, niin hae vaan. No niin, Punapää ei ollutkaan enää siellä. Saara kauhistuneena laiturille tavoittelemaan konduktööriä, että rinkka on varastettu. Sitten junaki lähti liikkeelle.
Ihan uskomatonta! En meinannut uskoa, että niin oli käynyt, että olisin puilla paljailla, ilman takkia ja kaikkea, vain päiväreppu ja vyölaukku mukana.
Saara vielä käveli junan päästä päähän katsellen molemmille puolille, että jos Punapää jossain olisi, mutta ei. Lissabonissa sitten marssimme suoraa päätä poliisiasemalle tekemään varkausilmoitusta.
Siinä menikin tovi poliisin kysellessä meistä tietoa, tapahtunutta ja rinkan sisältöä jne. Sitten majapaikkaan – ihan kauhea päivä, uskomaton. Aamupäivä ja matka Portoon sujui hienosti, että sitten sattuikin näin – Camino halusi kai antaa minulle kerralla kunnon opetuksen, että koetas jo oppia lähtemään matkalle vähäisemmällä tavaramäärällä.
Tiistaina (26.3.) pitäisimme vapaapäivän, katselisimme kaupunkia ja lepäisimme, meillä, nyt siis minullakin, oli aikainen herätys keskiviikkoaamuna ja lähes viiden tunnin paluulento edessä.
