Pyhiinvaelluspäivä Tampereella

Viikonloppuni vierähti Tampereella. Lauantaina osallistuin Elämäni caminot -pyhiinvaelluspäivään. 

Perjantaina Turusta junalla lähtiessä sää oli aurinkoinen ja kaunis, joskin tuulinen, ei kuitenkaan vielä myrskyisä. 

Asemalta lähtien Hämeenkatu oli koko pituudeltaan paksusti hiekoitettu ja karsinoitu jalankulkijoille turvalliseksi. 

Asemalta taivalsin kirjastotaloon Metsoon. Kauppahalli kun tuli vastaan, poikkesin kunnon kermakahville ja tsekkaamaan fiilinkiä siellä.

Kirjastotalosta minut sitten noudettiin autolla majapaikalle, joka oli vajaan kolmen kilometrin päässä. 

 Aika hyvät treenirappuset. Viereisistä lumikasoista päätellen lunta on ollut enemmän kuin kotipuolessa.

Lauantaina oli varsinainen tapahtuma (yllä ote tapahtuman ohjelmasta), paljon oli väkeä, toistasataa. Oli järjestäjien lisäksi vaelluskonkareita, oli vaellukselle lähteviä ja vaellusta suunnittelevia. 

 Tätäkin tamperelaista herkkua piti minun maistaa. Ei hullumpaa!

Toista kertaa järjestetyllä tapahtumalla oli mukava tunnelma, mielenkiintoista ohjelmaa ja tuleville vaellukselle virittelyä infoineen. Mieluista oli kuunnella muiden kävelykokemuksia samoilta reiteiltä joita itsekin olen kävellyt.

Koko sunnuntaipäivän pysyttelin kortteerissani, en iljennyt sateeseen ja tuuleen mennä. Vielä maanantaiaamusellakin vettä tihuutteli hetken aikaa, poutaantui sitten. - Semmoista, ei kun taas lenkeille kotimaisemissa.

Teatterissa: Sara ja Erik

Päivä tämäkin jälleen valkeni, mutta taivaanpeitteen sinisyys muuttui harmaaksi – Tampereella. 

Aamuvarhaisella herkistyin vielä muistelemaan eilistä näytöstä Sara ja Erik Tampereen Työväen Teatterin Eino Salmelaisen näyttämöllä.  

 

Sara (Teija Auvinen) oli näytelmän Sara Hildén (1905–1993), vaatekauppias, liikenainen. Erik (Ilkka Heiskanen) esitti Erik Enrothia (1917–1975), taidemaalaria. 
 

Enroth maalasi yleensä suurikokoisia, monumentaalisia, hehkuvan räikeitä teoksia. Maalausten aiheet liittyivät usein teolliseen yhteiskuntaan: tehtaisiin, telakoihin tai työläisympäristöön. Nämä olivat esillä myös näytelmän rekvisiittana horisonttina (tai taustalla).  

Jotakin uskaltaudun tässä lausuilemaan, lähinnä omia tuntemuksiani, itse näytelmästä. Oikeastaan näytelmässä käytiin sykähdyttäin läpi koko ihmiselämä – lapsuudesta vanhuuteen – sitä miten jo lapsuuden kokemukset vaikuttavat valintoihin elämässämme. Nuoruuden huumassa olemme sokeita, luulemme olevamme vapaita ja riippumattomia. Vasta myöhemmin selviää, miten sidoksissa olemmekaan elämän alkutaipaleella koettuun – niin kaikella on merkityksensä ja selityksensä. Vanhana emme voi enää muuta kuin hyväksyä ja ymmärtää itseämme ja kanssaihmisiämme.  

Näytelmässä vanha Sarakin muistelee ja selittää syitä haluilleen, unelmilleen ja suhdettaan Erikiin. Saran ja Erikin suhde on ilmaistu sähäkästi, ajoittain tunnelma tempaa herkästi emotionaaliseen pyörteeseen ollen vaikuttava. Sara on rahan vanki, omistushaluinen, mutta janoaa rakkautta. Erik on luomisvimmainen, tuskainen ja ahdistunut ja kaipaa myös rakkautta ja innoitusta. Heitä yhdisti suhteen alussa rakkauden ja innoituksen kaipuu, omat unelmat.  

Sitten suhde haaksirikkoutui kummankin ahneuteen: Sara ahnehti mainetta, kunniaa, rikkauksia, Erik ahnehti rakkautta ja vapautta elää luodakseen ja ammentaakseen uutta. Myhemmin nämä kaipuut ja unelmat eivät enää kohdanneet, vaan veivät molemmat tahoilleen ja omille poluilleen. No, ei mitään uutta auringon alla.

Koin näytelmädraaman paikoin raskaaksi, toki siinä oli pienin annoksin huumoria kevennykseksi, ja täyttyihän Saran unelma: hän sai taidemuseonsa Särkänniemeen ja juuri sinne minne halusi.