Mökkielämää mielenkiintoista

Mökkiympäristössä toukokuinen helleaalto on saanut luonnon kukoistaman ja pörriäiset pörräämään.  

Auringonpaisteisella terassilla istuessani ja aamukahvia juodessa katselen miten vanhojen koivujen ja leppien suuret lehvästöt taipuvat ja huojuvat joka suuntaan. Ihailen heleänvihreää kirkkautta kaikkialla, veden kimmellystä ja lintujen kiitoa pesilleen. Ihmettelen, miten tuo ruoho kasvaakaan päivä päivältä. 

Tuumaan, että minun on tuotava tänne metsänhoitovälineitäni: sirppi, ruohosakset, oksasakset, ehkä viikatekin. Punkkivaaran takia on hyvä pitää ruoho lyhyenä siellä missä kuljen. 

Seurailen, tulenko kohtaamaan myös ampiaisvaaran, sillä ulkohuussin katossa pesä suurenee päivä päivältä. 

Olipa se yrittänyt tehdä pesää pyyhkeeseeni; katselin mikä märkä mötikkä lattialla on. Pitää korjata kohta, kuivaan itseni ensin, ajattelin. Pyyheliinaa ottaessani näin jäljestä, että märkä mötikkä oli siitä irronnut. No, en nyt rupea pesiä hävittämään, olkoon minun puolestani, kaikenlaiset pörriäiset kuuluvat mökkiympäristöön. 

Seuraavaksi tutustuin mehiläiseen sen pörrätessä sisällä ikkunasta toiseen. 

Harmittelen, kun en tullut ohjanneeksi sitä ulos, sillä illemmalla ulos mennessä tuntui, että kengässä oli jokin kova kokkare varpaan kärjessä. No, kenkää karistellessani sieltä putkahti karvainen kimalaispörriäinen, mutta kuolleena. Jäin ihmettelemään, miksi oli kenkääni mennyt ja miksi oli kuollut? 

Yhtenä aikaisena aamukahvihetkenä kuului kumman surkeaa ja valittavan äänekästä mörinää, tuntui ihan aaveelta. Sen täytyi olla hirvi, fundeerasin. 

Inhottava havainto oli nähdä paksu kyykäärme paistattelevan aamuauringon lämmössä rannan kivikolla. 

Ensin ajattelin, olisiko tuo vanha paksu tummunut naru. Selän kuviointi pisti kuitenkin epäilemään ja etsimään kivenmurikkaa heittääkseni, josko liikahtaisi. Etsiessäni sopivaa, vilkaisin ”narua” ja näin miten se hitaaasti valui kivenkoloon. Hyi, niin paksua kyytä en ole tainnut milloinkaan ennen nähdä, en ainakaan rannalla.

Mökkiläinen lenkillä

Tiistaina lähdin kävellen tutustumaan mökin ympäristöön ja mökkitiehen. Vanhaa ja kunnon metsätietä mökkiläisen on hyvä astella, metsä puineen ja kallioineen ihan siinä vieressä. 

Mukavalta tuntui kunnon kävely pehmeällä alustalla. Siitä innostuneena ajattelin saman tien kipaista pitkin saaristotietä Sattmarkkiin, jospa olisi auki, voisin juoda kahvit ja tulisi tsekattua kilometrimäärät sinne. 

Eipä ollut avoinna, vaan siellä aherrettiin tulevaan viikonlopun aukioloon. Kellostani näin, että noin neljä kilometriä olin kävellyt. 

Pettyneenä istahdin pihan penkille ja vähän liioitellen sanoin miehille: ”Eikö tämä olekaan avoinna? Voi sentään, kyllä nyt kahvi maistuisi et jaksaisin takaisin kävellä.” 

Taisi olla paikan isäntä ja olikin, joka sanoi, että kyllä minä sinulle kahvit voin keittää, jos jaksat odottaa. ”Onpas ystävällistä, todella ystävällistä, jaksan kyllä sen verran ventata”, sanoin ilahtuneena ja pahoittelin vaivaamista kesken kiireiden. Mielessäni ajattelin, että kyllä sitä ystävällisyyttä löytyy kävelijälle kotimaassakin. Tuntui kuin olisin Caminolla.

No, aivan siinä virkistyin, kun nuorisäntä mulle kahvit keitti ja tarjoili. Ostin siihen tykö jäätelöpuikon ja istahdin pihapenkille katselemaan miesten työskentelyä. 

Painepesuri näytti olevan kätevä vempain penkkien puhdistamisessa, sillä irtosi kaikki moskat talvenjäljiltä ja pitkälle. 

Aurinko paistoi lämpimästi ja valko- ja sinivuokkomättäät pitkin matkaa silmänilona, eipä voi olla parempaa kävelykeliä, meinasin. Välillä vain tunnustelin, että mökin avain oli mukana. 

Mökkiläinen töpeksi

On ollut nautinnollista mökin terassilla kahvitella ja syödä yksinkertaista aamupalaa, katsella alati muuttuvaa veden pintaa, sen väreilyä. 

Niin, olemiseni on varsin yksinkertaista ja rauhallista. En muista milloin olisin näin yksikseni meren äärellä ollut. Täytyy sanoa, että vähän outoa tässä hiljaisuudessa on majailla. Vielä on kuitenkin riittänyt puuhaa siivouksen ja järjestelyjen kanssa. 

Ensimmäinen yö alkoi köpelösti. Iltasella olin käynyt suihkussa ja vielä yöpukeisena sain päähäni mennä ulos huuhtomaan kahvikuppiani. 

Touhukkaana livahdin ulos ja hups, ovi tömähti kiinni ja kaikki avaimet sisällä, autonkin. Voi pahus, mitä nyt teen, mietin kovin, kovin harmistuneena. 

Kiertelin mökkiä ja pihapiiriä, josko vara-avainta näkyisi. Mutta ei. Ai auttanut muu kuin yöpukeissa kävellä lähimpään naapuriin. Olin sentään jättänyt suihkutilaan pyyheliinan. Nappasin sen harteilleni ja paljaat jalat Crocseissa astelin pehmeää soratietä pitkin mäelle, jossa minulle oli kerrottu tädin asustavan. 

Olin varmaan outo näky. Nolona sinne koputtamaan, että olisiko hänellä mahdollisesti vara-avainta. Ei ollut. Hän soittamaan isännälle, mutta isäntä navettahommissa. Odotettiin ja soitettiin uudelleen ja kun ei vastannut, täti lähti autollaan isäntää tavoittamaan. Minä astelin mökille odottelemaan, kostea pyyheliina ei enää lämmittänytkään. 

No, täti tuli kasa avainten kanssa, mutta mikään ei sopinut lukkoon. Soitti isännälle ja taas odotettiin. Viimein isäntä tuli jalkaisin kuin lennosta, vauhdikkaasti oikaisi pellon poikki ja ketterästi yli piikkilangan sorkkaraudan ja ties minkälaisten vempainten kera. Oho, ajattelin, että onpas kovakuntoinen isäntä ikäisekseen. 

Ja sorkkaraudalla ovi lopulta aukeni. Maanantai-ilta oli onneksi lauha, mutta silti alkoi olla vilu ja hyttyset kiusasivat, joten äärest kiitollinen olin, kun ovi aukeni ja äärest nolo, harmistunut ja pahoillani moisesta selkkauksesta ja toisten vaivaamisesta heti ensimmäisenä iltana. 

Kaksi yötä ehdin mökilläni majailla, kun piti jo joutua asioille Paimioon.

Taulunäyttely: Frank Wiklund

Eilen sunnuntaina purmolaisella taiteilijalla Frank Wiklundilla oli taulunäyttelynsä avajaiset Tammisaaren keskustassa (på Lilla Galleriet). 

Näyttely on pieni, mutta viihtyisä. Tuotteliaan 80-vuotiaan taiteilijan erilaisin tekniikoin ja vuosien myötä luotuja teoksia on sopivasti nähtävillä. 

Frank Wiklund: Tuulen vire, Vindil

Sitä ennen ehdittiin flaneerata pitkin keskustan kujia ja merenrantaa ja tietysti käydä kahvilla.

 Sää oli aurinkoinen ja kovin tuulinen, repi ja kiskoi vanhan riippakoivun oksistoa.

Mökkiläiseksi

Jälleen yksi haaveeni toteutui: minulla on rauhallinen kesäpaikka - ei missään korvessa sentään – katsella luontoa, fundeerata ja kirjoitella. 

Aika nopeasti se kävi, suit sait ja nyt on vuokrattuna pikkuruinen kesämökki Paraisilla. Lehdestä satuin näkemään ilmoituksen. Siinä olis minulle sopiva, tuumailin, ei kun soittamaan. 

Mutta muuan pariskunta oli tulossa sitä katsomaan, jos eivät ota, isäntä lupasi soittaa minulle. No, illansuussa soitti, etteivät ottaneet. Sovittiin, että hän varaa sen minulle kunnes olen nähnyt paikan. Kotona en virkannut vielä mitään aikeestani. 

Nähtyäni mökin seuraavana päivänä, rannan ja ympäristön ajattelin, että pakko tämä on vuokrata. Pyhiinvaellukseni taitavat jäädä erinäisten seikkojen ja asioiden vuoksi, joten nyt on hyvä aika kokeilla mökkeilyä. No, siinä olikin sitten kotona vähän sulattelemista, kun kerroin.

Pikkuhiljaa totuttelen mökillä olemiseen. Kylmäkin siellä vielä on ja kosteaa. Aloittelin siivoamalla ympäristöä. Keräilin tovin kaikenlaista rojua kaislikosta. Mökin sisällä pitää vielä siivoa paremmin ennen kuin voin yöpyä. Kivaa puuhaa, välillä pidin ulkona paussia ja istuskelin katsellen naurulokkien lentoa. Vastakkaiselta rannalta kuului vasaranpauketta.

 Tuskin maltan odottaa seuraavaa käyntiä ja mökissä yöpymistä.

Robotti hyvä

Yhtenä päivänä Nelli intoutui robotista. Touhusi siitä kovasti Nestorillekin:

- "Ei se kuule niin paha ole, tuollainen robotti huushollissa. Kato ny kui hieno se on tosa telkkarissa, niin puhdas ja notkea. Ja kuule Nestori, se saattais olla mul ja sul mieluinen kumppani – sitten joskus, kato." 

 Nestori oli vaiti. Siitä Nelli vain intoutui lisää kuvittelemaan robotin hyviä puolia tähän tapaan:

Robotti hyvä, olet niin siisti ja ryhdikäs, iloinen ja rauhallinen seuralainen

Olet aina uskollinen ja aina ystävällinen, et valita, et paasaa, et puhu rumia 

Et kilju etkä huuda, et juovu, et ole mustasukkainen

Osaat auttaa, neuvoa, opastaa kysyessäni, muistisi ei petä

Muistutat vitamiineistani, ruokailun, vedenjuonnin ja kuntoilun ajankohdista 

Olet halutessani aina paikalla näppäränä ja turvallisena

Et tyrkytä mielipiteitäsi, vastaat kun haluan, kuuntelet vaiti, pelkkänä korvana sanojani, et keskeytä...

Niin, Robotti hyvä, et roskaa, vaan sinä Robotti olet itse roskista mahtavin!

Lontoon näkymiä IV

Tämä on viimeinen postaukseni menneiltä Lontoon päiviltä. Mukavia päiviä meillä oli ollut kaiken kaikkiaan ja sääkin suosi: oli poutaa ja aurinkoista välillä paljonkin ja välillä vähemmän, niin ja lämmintäkin. 

Meinattiin, jos sää sallii, viettää viimeinen päivä puistossa käyskennellen. Ja sallihan se, lämmintä oli aamusella, lähes 15 astetta, mutta aika riehakas eteläinen tuuli. Johanneksella oli työpäivä, joten saimme selvitä omin päin. 

Vähän oli matkaa hotelliltamme suureen Battersea Parkiin: ensin kävelyä metroon, sen kiidossa ja ahtaudessa istuimme tovin. Metrosta oli sitten mukavan pituinen kävelymatka Chelsea Bridgeä pitkin itse puistoon. 

Kauniissa ja keväisessä puistossa kiertelimme muutaman tunnin. Puisto tasaisine pensasaitoineen, puineen, kukkineen ja lintuineen on aina aisteja lepuuttava. Siellä kaupungin ääniä tuskin kuulee; ihmisvilinä, vilske, ryntäily ja liikenteen melu ovat vaimenneet – vähän kuin kirkossa olisi. 

Ihmiset eivät melunneet eivätkä ryntäilleet, vaan flaneerasivat rauhallisesti nautiskellen ympäristöstä. No, mutta kuntoilijat ovat asia erikseen, heitäkin oli varsin paljon tuona kauniina päivänä. 

Aikamme käveltyämme väsymys yllätti, piti ottaa bussi, josta oli hyvät näkymät ja laajalle Lontoota. Ajoimme noin 20 minuuttia ja jäimme Hyde Parkin kohdalla pois. Sieltä oli meille väsyneille vielä aika pitkälti kävelyä hotellille. 

Seuraava päivä olikin sitten paluupäivä kotiin, ja ilmat sen kun lämpenivät helteiseksi loppua kohti. Olin kiitollinen näistä päivistä, mukavasta seurasta illallistarjoiluineen ja pikkuyllätyksistäkin. Sydämellinen kiitos vielä teille kaikille asianomaisille ja asianosaisille!

Lontoon näkymiä III

Onpa tässä nyt ollut mukamas puuhaa, kun bloggaus meinaa vallan jäädä. Lontoon päivät alkavat olla luetut tällä erää, mutta vielä pitää kertoa ihanasta ja toiseksi viimeisestä Lontoo-päivästä, jossa oli juhlan tuntua, niin koko päivän ajan.

Aika pian näet aamupalan jälkeen poikettiin puolipilvisessä ja kohtalaisen etelälounaisessa tuulessa viehättävään pikku kahvilaan. Nautimme kahvin ja sweet-herkkujen kera lasilliset proseccoa. 

Edellisenä päivänä pohdittiin ohjelmaa ja kun ei oikein tullut mitään mieleen, Johannes ehdotti, että hänellä olisi pari juttua, hänellä kun sattui olemaan vapaapäivä, että tulisi noutamaan meidät hotellilta. 

Ensin hän johdatti meidät modernille ja vilkkaalle Bank-alueelle. 

Seuraavaksi meitä vietiin yllätyksekseni mahtavaan urkukonserttiin. Bachia olisi kuulemma ollut viikko sitten. Minusta oli vallan mahtavaa katsella kaunista kirkkotaidetta ja kuunnella siinä vanhalla puupenkillä Rennertin soittoa, urkujen pauhinaa: mahtipontista Buxtehudea ja maltillisempaa Rheinbergeriä. Urkukonsertti oli kaunis ja juhlava kokemus, sain kauniin muiston. Kiitos Johannes!

Urkukonsertin jälkeen suuntasimme jättialueen Barbica Cityyn lounastamaan. Ja lounaan jälkeen tutustuttiin vielä tarkemmin tähän valtavaan ja erikoiseen ympäristöön. 

Illalla ruokailimme, taas nälkäisinä, viihtyisessä Picture Fitzrovia-ravintolassa. Jaa'a tosiaan, huippupäivä, totesin kiitollisena hotellilla. 

No, katotaan, ehkä huomenna bloggaan kuitenkin vielä huomisesta ihanasta puistokävelystämme.