Tiistaina lähdin kävellen tutustumaan mökin ympäristöön ja mökkitiehen. Vanhaa ja kunnon metsätietä mökkiläisen on hyvä astella, metsä puineen ja kallioineen ihan siinä vieressä.
Mukavalta tuntui kunnon kävely pehmeällä alustalla. Siitä innostuneena ajattelin saman tien kipaista pitkin saaristotietä Sattmarkkiin, jospa olisi auki, voisin juoda kahvit ja tulisi tsekattua kilometrimäärät sinne.
Eipä ollut avoinna, vaan siellä aherrettiin tulevaan viikonlopun aukioloon. Kellostani näin, että noin neljä kilometriä olin kävellyt.
Pettyneenä istahdin pihan penkille ja vähän liioitellen sanoin miehille: ”Eikö tämä olekaan avoinna? Voi sentään, kyllä nyt kahvi maistuisi et jaksaisin takaisin kävellä.”
Taisi olla paikan isäntä ja olikin, joka sanoi, että kyllä minä sinulle kahvit voin keittää, jos jaksat odottaa. ”Onpas ystävällistä, todella ystävällistä, jaksan kyllä sen verran ventata”, sanoin ilahtuneena ja pahoittelin vaivaamista kesken kiireiden. Mielessäni ajattelin, että kyllä sitä ystävällisyyttä löytyy kävelijälle kotimaassakin. Tuntui kuin olisin Caminolla.
No, aivan siinä virkistyin, kun nuorisäntä mulle kahvit keitti ja tarjoili. Ostin siihen tykö jäätelöpuikon ja istahdin pihapenkille katselemaan miesten työskentelyä.
Painepesuri näytti olevan kätevä vempain penkkien puhdistamisessa, sillä irtosi kaikki moskat talvenjäljiltä ja pitkälle.
Aurinko paistoi lämpimästi ja valko- ja sinivuokkomättäät pitkin matkaa silmänilona, eipä voi olla parempaa kävelykeliä, meinasin. Välillä vain tunnustelin, että mökin avain oli mukana.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti