Jääkenkä

Jääkenkä - brodd

Erään kertomuksen mukaan jäällä kelkalla kuljettaessa potkivan jalan "pieksu" pujotettiin remmiin. Näin potkuun ja kelkkaan saatiin vauhtia, saatettiin kiitää valtavaa vauhtia, jopa 40 km/tunnissa, peililiukkaalla jäällä.

Ruotsiksi jääkenkä on kuulema brodd. Sitä sanaa enkä jääkenkää löytänyt nykysanakirjoista, tosin eräässä vanhassa sanakirjassa oli, ruotsista saksaksi, sana Eissporn.

Sitten muistin, että minulla on vielä tallella muinoin Ruotsista ostamani synonyymisanakirja (1962). Sieltä löysin sanan prodd ja sen kerrottiin olevan erikoisesti valmistettu, piikillinen rautaesine (järnbeslag), joka kiinnitettiin liukkailla keleillä hevosenkenkään.

...mutta nyt on kesä!

Ötökät liikkeellä

 

Lämmin sää saa esiin erilaisia toukkia, matoja ja hyönteisiä. Mikähän tämäkin lie?

Kuvassa tämän toukan väri vääristyy - päältä se on kiiltävän sinivihreä.

Helteet ja kuivuus saattavat tuoda myös ikäviä yllätyksiä, kuten tämä eilinen tulipalo Piikkiössä, Vanhamakarlantiellä (ks. lähemmin Turun Sanomat s. 8). Kaikenlaisten vempainten kanssa saa olla varovainen.

Jäkälä männyssä oli vaikea kuvata tarkemmin, kun sijaitsi niin korkealla. Lieköhän se sarvijäkälä?

Saattaa olla vaikea tunnistaa, kuva on aika kehnonlainen. Muistuttaa lahossa luumupuussamme olevia.

Kaunista heinäkuuta vielä kaikille ja hyviä uimasäitä! Nauttikaamme upeasta luonnosta ja valoisista kesäilloista.

JK. Eilisen postauksen kieliasua piti korjata. Kiireessä oli tullut enemmän virheitä kuin tavallisesti. Eipä silti - aina niitä virheitä meikäläiseltä tuntuu jäävän, siis  vaikka miten tarkkana yrittää olla.

Kuiva kesä

Tulipa kuiva kesä. Niityt, nurmikot ja kasvustot janoavat vettä. Alkaa olla aika ruskeaa - siellä sun täällä.

Näkyy niitä tomaatteja tulevan. Malttamattomana odotan, että raakileet alkaisivat jo punertaa. Kovasti tomaattipuskat vielä kukkivat. Aamuin illoin olen kastellut – onneksi tynnyrissä on riittänyt vielä vettä.

Kymmenkukkainen ruusuni jaksaa vielä tehdä uusia nuppuja.

On ollut upeita uimapäiviä. Näistä näkinkengistä, tai mitä lie simpukankuoria, ja kivistä huolimatta on ihanaa astella lämpöiseen veteen. Varmuuden vuoksi pidän uidessa Crocs-sandaalit jalassa, jottei tulisi viiltoja jalkapohjiin.

Tällainen muinoin sepän takoma tekele on löytynyt. Osaatko K. sanoa, mikä lie vempele – tai miksi mahdettiin suomeksi sanoa? Kuva päältä ja

 

kuva alta.

Uintireissun jälkeen kotona odotti outo näky. Ukkosmyrsky oli vieraillut pihallamme. Se oli saanut vedet tulvimaan ja levittämään puiden lehtiä, oksia ja roskia oli yltympäriinsä kaikkialle. Rankkasade oli riepotellut vähäisiä kukkiamme.

Sen sijaan Paraisilla ei tullut vettä tipan tippaa. Taivas näytti välillä toisesta reunastaan tummenevan, ja jossain kaukana kuulin ukkosen kumajavan.  Sitten taas kirkastui pilvettömäksi ja ilta-aurinko helotti lämpimiä säteitään kasvoilleni.

Kotona vesimittari oli täpötäynnä (40 mm), samoin  vesitynnyrit. Nyt on taas mistä kastella, jos on pitempi aika satamatta.

Rivonmäen reitti

Siitä on kulunut vuosikymmeniä, kun lenkkeilin Rivonmäen reitillä. Asuimme tuolloin melkein lenkkitien varrella. Kotoa oli helppo pyrähtää metsätielle ja siitä polulle. Polkumaasto oli oksainen, kuhmurainen, kulki kallioiden yli ja paikoitellen keväisin niin märkä, että piti kiertää metsän kautta päästääkseen taas polulle.

Otin tuolloin aina aikaa: joka lenkillä yritin juosta nopeammin. Harjoittelin silloin maastojuoksu- ja hölkkätapahtumiin, joihin osallistuin ahkerasti.

Nyt samainen reitti näyttää vallan toiselta: reitti on valaistu ja jopa istuinpenkkejä on asennettu ja matkamerkkipylväitä. Reittikään ei ole enää mikään polku, vaan leveästi hiekoitettu, melkein kuin maantie. Vesipullo oli tarpeen tällä valoisalla lenkkitiellä, jonne aurinko hyvin osui.

Koin reitin hyväksi vaellusharjoitteluun. Sinne pitää palata ja ainakin aluksi ilman rinkkaa. Ajan otin nytkin. Mukavaa seurata, jospa se kunto siitä kohenisi.

Taimikonhoito

Hyvän mielen sain palkaksi, kun kävin eilen taimikossani heinimässä ja raivaamassa. Tällä hetkellä tällä alueella, entisellä peltoaukealla, on nokkosia ja ohdakkeita enemmän kuin heinää. Nokkoset ovat inhottavan korkeita, ja niiden keskellä kun tarvon, lehahtaa pieni perhosparvi lentoon.

Pieni linnunpesä löytyi tyhjänä ojan reunasta kuusen alta.

Heinimistuokion jälkeen oli raivauksen vuoro roskapuusta ja vadelmapuskista.

Raivattavaa roskapuuta riittää.

Pajukot ja koivupuskat ovat jo niin vankkoja, että oksasakset ja kädet joutuvat koville.

Paikoitellen poistettavaa on niin tiheästi, ettei edes kuusentaimia tahdo erottaa.

Voimani ei tahdo riittää, oli pakko jättää tappeja. Sen verran sain kuitenkin leikattua tästä kohtaa, etteivät oksat piiskaa jo hyvin kasvaneita kuusentaimia.

Monin tunnin raivausrupeaman jälkeen tulin tulokseen, että jos meinaan tästä metsän tapaista saada, on vain kaksi vaihtoehtoa. Joko hankin raivaussahan tai teetän raivaustyön metsurilla.

Vaikka teettäisin raivaustyöt tai ostaisin raivaussahan, jäisi silti ihan tarpeeksi heinimistä ja muuta hoitotyötä.

Sitä vai tätä, vai mitä?

Joskus aamuni ovat tällaista mietintää: ajatukset harhailevat kaikessa mitä pitäisi, mitä voisi tehdä. Sellaiset aamut ovat hankalia, päiväni ei ala hyvin eikä vauhdikkaasti. Tuntuu, ettei saa mitään aikaiseksi.

Niin herukat kuin mustikat ja vadelmat ovat parhaillaan kypsiä poimittaviksi. Joko sitten säilöttäviksi tai sitten ainakin suuhun pantaviksi.

 

Nuorempana tuollaiselle jahkailulle ei ollut sijaa. Yksinhuoltajana piti keskittyä, jotta sai kaiken sujumaan lasten ja työn kanssa.

Aamusta alkaen tekemiset siinsivät selkeinä: oli katsottava lapset hoitoon tai kouluun ja itsensä ajoissa töihin. Oli rynnättävä just kahdeksaksi työpöydän ääreen, myöhästyä ei sopinut. Silloin ei ollut hyvä työntekijä. Ja sitä parempi työntekijä mitä enemmän ylitti korvauksetta varsinaisen työajan.

Työpäivän jälkeen hain lapset hoidosta, usein pikaisen kaupassakäynnin jälkeen. Se ei olisi ollut luvallista vaikka kauppa oli kotimatkan varrella. Ensin olisi pitänyt noutaa lapset ja vasta sitten käydä kaupassa.

Päivä jatkui pikaisella ruuanlaitolla, sillä kaikilla oli jo sudennälkä. Tätä seurasivat taloustyöt, sen verran mitä nyt jaksoi, jne. Tuo aika oli onnellista, päivissä oli tekemisen meininkiä ja haastetta.

Lapset ja työ motivoivat – ei sitä miettinyt jaksaako vai ei, osaako vai ei jne. Päivät ja illat täyttyivät arjen rutiineista.

Nyt on rauhallisempaa. Poissa ovat arkiaskareiden pakot, töihin menot, lastenhoito ja valvonta. Tilalla pohdintaa siitä, miten se elämä oikein meni, ja mitä nyt vielä ehtii ja mieluiten tekisi – niin ja välillä tuota jahkailua. Mukavaa aikaa tämäkin on.

Aamulla luettelin S:lle, että on niin paljon kun pitäisi tehdä, kuten lähteä marjastamaan, taimikkoon, kuntoilemaan tai pitäisi lukea, kirjoitella, suunnitella, harjoitella sitä sun tätä, niin sain hyvän ehdotuksen, ”heitä noppaa”.

Mutta en löytänyt noppaa – lähden taimikkoon. Se siitä jahkailusta.

Mustikassa...

Mustikassa, mustikassa Suomen luonnon antimia keräämässä (lauantai 20.7.)

Monin paikoin mustikat oli jo pomittu - ei se mitään, mukavaa oli käyskennellä vehreässä ja pehmeässä metsämaastossa. Saimme kuitenkin ihan hyvästi marjoja.

Marjastuksen päätteeksi kaffepaussasimme väreilevän merinäkymän äärellä.

Yllätyksekseni hautausmaan ympäristö olikin kovasti muuttunut! 

Jatkoimme "kotiseutumatkailuamme" hautausmaalta vielä Orssaareen, isoäitini synnyinkotiseudulle. Siellä se ja naapuritalot edelleen olivat. Tieltä useammasta kohtaa näkyi houkutteleva, mutta petollinen meri. Siskoni muisti isoäitimme puhuneen, että Orssaaren meri oli aina vihreä. Vihreältä se tosiaan näytti.
 

Orssaareen johti kapea ja mutkainen maantie, jota reunusti upea saaristolaismaisema. Ympäristö oli hiljainen. Halusin kävellä tovin pienen mäkikumpareen ylös talojen äärelle. Jähmetyin paikalleni. Melkein olin kuulevani isoäiti askeleet pihamaalla ja kallion laella ja näkeväni hänen huolestuneen vilkaisun, hätäisen katseen vähän välillä merelle, joka vihreänä siintää horisontissa, ja jossa sattui läheisten kuolemantapauksia.

Siinä kuulostellessamme, merinäkymää ja maisemaa ihastellessamme paikalle sattui Merirantalan isäntä Jarkko Rantala, joka on tutkinut karunalaisia juuriaan aina 1600-luvulle saakka. Paraikaan hänellä on vuokravieraita taloissaan, joten ei parantunut kuvata lähemmin.

Mielenkiintoista, erinäisiä pieniä toiveitani on toteutunut viime aikoina, kuten tämäkin käynti.

P.S. http://www.tapasbardeli.se/

Pyöräily

Uumaja-reissulla sain innostuksen pyöräilyyn ja teinkin sitten alkajaiseksi muutaman kilometrin lenkin.

Ensin oli vain puhdistettava pyörä ja laitettava ilmaa renkaisiin, sillä kummasti renkaat olivat tyhjentyneet talven mittaan.

Minulle taitaisi käydä paremmin vaihteeton ja aivan yksinkertainen pyörä jalkajarrulla, vanhaan malliin. Nykyinen tuntuu kiikkerältä ja asento on liian etunojassa, mikä jäykistää käsiä ja hartioita. No, ehkä se on vain tottumuksen puutetta.

Pahan paikan tullen jalat hakeutuvat automaattisesti jarrulle, vaikka niitä ei ole. Syvään se lapsena opittu menee.

Lapsuudessa pyöräilimme paljon ja rohkeasti. Viiletimme mäet alas vaaroja kaihtamatta. Ei edes tullut mieleen, että saattaisi kaatua tai kohdata jokin onnettomuus.

Toisin on nyt, on uhmattava pelkoa – vaaran pelkoa, jota ikä tuntuu edistävän.

Pyöräily on mukavaa vaihtelua lenkkeilyyn ja jalkavoiman hankintaan. Eiköhän sitä vaelluskuntoa ala kertyä, kun vuoronperään käyn heinimässä, lenkillä ja pyöräilemässä.

Taimikko heinäkuussa

Palstani viereinen oja on todella siististi kaivettu, ja jätteet läjätty oikealle puolelle.

Jo oli aika käydä kurkkaamassa taimikkoa. Pitkäksi olivat ruohot, horsmat, ohdakkeet ja varsinkin nokkoset venähtäneet sitten viime näkemän.

Nokkoset ulottuivat vyötärölle, ylikin ja välillä polttivat housujen läpi. Ajattelin, että nyt pitää varoa kompastumasta rähmälleen nokkosten päälle. Kasvot olisivat silloin vähän toisenlaisesti punaiset.

***

 

Heinitessä muistui mieleen, kun Wasa Expressillä äiti kolmen lapsensa kanssa ja isoäiti tulivat. samaan tilaan kuin me. Varasivat siitä sitten paikat. Isoäiti sanoi tyttärelleen: ”Mene sinä hakemaan syömistä, minä jään tytön kanssa pitämään paikkoja.”

Havahduin seuraamaan, kun kuulin isoäidin sanovan pikkutytölle, ehkä noin kolmevuotiaalle, että älä koske iPadiin, iPadin pitää olla tässä pöydällä. Isoäiti tuijotteli ulos ja tyttö kiemurteli tuolillaan levottomana eikä oikein tiennyt miten päin olisi ja minne menisi.

Seuraavan kerran havahduin, kun isoäiti sanoi lapselle: ”Ole hiljaa nyt, kun isoäiti on facebookissa.”

Hetken kuluttua vanhin lapsista ryntäsi paikalle: ”Missä tyttö on?” ”En minä vaan tiedä”, vastasi isoäiti. No tulihan se tyttö jostain juosten, kun näki veljensä.

Varsinainen isoäiti ja lapsenkaitsija! Yleensä isoäidit yrittävät viihdyttää lasta, puhella ja kertoa jotain. Ja mikseivät he yhdessä katsoneet jotain iPadista, ihmettelin.

Kaikkea sitä kuulee ja näkee – yleensä nuoria parjataan laitteiden tuijottelusta –  matkailu avartaa.

Borta bra, men...

Koko sunnuntaipäivä kului matkatessa Helsinkiin.

 

Uumajasta bussi lähti laivalle noin klo 12, ja klo 13 laivamme alkoi lipua kohti Vaasaa, joten aamun saattoi ottaa rauhallisesti ja valmistautua menttaalisesti pitkään kotimatkaan.
 
Oli pilvistä ja tuuli jonkin verran. Laivalla meillä oli hyvästi aikaa reknailla matkan antia, joka oli, kuten todettiin yksimielisesti, kovasti myönteinen ja siis mukava.

Kello taisi olla yöllä noin 00.30, kun olimme Helsingissä. Meni tosi myöhään ja olin vallan kuitti, mutta ihanaa olla taas Suomen puolella ja melkein kotona. Kyllä uni nyt maitti.

Aamulla auringon paistaessa melkein kirkkaalta taivalta juotiin S:n luona kunnon suomalaiset kahvit. Kevyen aamupalan jälkeen bussipysäkille, keskustaan ja ei kun menoksi kotiin.

Hyvä kun tuli tällä lyhyellä matkalla kokeiltua ja harjoiteltua rinkkapakkaamista ja kantamista. Samalla tuli todettua, että tosi vähän voi ottaa tavaraa mukaan, jos meinaa jaksaa vaellella rinkka selässä monta tuntia päivässä.

P.S. Muunteleen vähän aiempia postauksiani: korjailen ja lisään muutaman linkin.

Uumaja: 2. päivä

Uumajan toisena pävänä meillä on kulttuuria aamupäivällä ja kuntoilua iltapäivällä.

Muutama tunti vierähti tänään rattoisasti puistossa (Umedalens skulpturpark), jossa oli eri maiden taiteilijoiden teoksia mäntyjen ja varpukasvuston keskellä.
Yllä Kaarina Kaikkosen teos A Bath, 2004 (160 men's jackets)

Roland Person: Untitled, 1998

Päivästä tuli oikein kuntoilupäivä, sillä lähdimme hotellin polkupyörillä liikenteeseen. Tarkoitus oli käydä katsomassa taloa, jossa elelin 60-luvulla, että löydänkö sen vielä samasta paikasta ja saman näköisenä.

Siellähän se oli entisellään, vain ympäristö oli rehevöitynyt. Talon keltainen värikin oli ennallaan kuin myös naapuritalojen.

Emme sitten kuitenkaan malttaneet kääntyä takaisin, vaan jatkoimme pyöräilyä Umeälven-joen rantaa pitkin eteenpäin, kunnes vastaan tuli opaste kuntoilureitistä. Tästä odottamattomasta vinkistä päätimme kiertää koko opastetun lenkin (Hälssans stig), olihan se jo hyvällä alullaan.

Välillä piti pysähtyä ihailemaan Kolbäcksbron-sillan korkeuksista avautuvia näkymiä. Ylittämällä tämä silta pääsimme Ön-saarelle. Siellä taas pyöräilimme Lillånin rantaa pitkin, kunnes tulimme pienemmälle sillalle ja pääsimme Öst-Tegin alueelle.

Täällä reitti kulki edelleen rantaa pitkin Väst-Tegin puolelle. Vasta täältä Tegsbronin sillan kautta pääsimme takaisin hotellille.

Pyörälenkistä tulikin pitkä, hotellilla kuulimme sen olevan 9-10 kilometriä.

Paitsi itse pyöräily sinänsä, meitä ilahdutti ja virkisti reitin vaihtelevaisuus ja kauneus; kaunis vehreä luonto ympäröi molemmin puolin Ön-saarta.

Sää suosi meitä koko päivän, vasta illalla alkoi vähän sadella.

Huomenna alkaa paluu...

Uumaja: 1. päivä

Laivamme Wasa Express lähti aamulla klo 9 Uumajan suuntaan Vaasan lauttasatamasta. Vähän kiire meille tuli rauhallisen aamupalan jälkeen. Taksilla ehdimme nipin napin laivaan.

Odotan mielenkiinnolla rantautumista ja palaan muistoissani vuoteen 1964, syksyiseen Uumajaan, jolloin tulin "palvelukseen" suomalais-saksalaisperheeseen ns. au pairiksi. Miltä kaupunki näyttää nyt? Muistaako perheen äiti minut, rouva, joka tuolloin oli itse töissä, kävi perheessäoloaikanani autokoulun, osti auton, harrasti jousiammuntaa ja osallistui jousiammuntakilpailuihin. Niin tunnistaako hän minut ja tunnenko minä hänet?

No hyvin tapaaminen sujui. Rouva oli sairaaloinen ja vaikka jo reippaasti yli 80-vuotias, jaksoi puhella vilkkaasti ja muistella elettyä. Juotiin kahvit ja kertailtiin vanhoja.

Kaikki tuo sai mieleni haikeaksi ja puntaroimaan, mitä se vanhuus tuokaan tullessaan. Mutta päätin sitten, että nyt ei ole oikea hetki sitä märehtiä, vaan nauttia ja iloita siitä, mitä kaikkea voikaan vielä terveenä ollessaan tehdä.

Tietysti kaupunki on erilainen ja uudistunut sitten muutamien vuosikymmenten, nyt se on viehättävä, vilkas ja nimetty Euroopan kulttuuripääkaupungiksi vuonna 2014.

Paikoitellen kävelykadun varrella terassit olivat täpötäynnä iloisista ihmisistä.

Oiva hotellimme Scandic Plaza Storgatanilla.


Vierailun jälkeen alkuillasta ruoka maittoi. Illastimme läheisessä Tapas -paikassa. Valintamme oli onnistunut, niin ja herkullinen.

Kävelyllä kuljimme useiden hyvin hoidettujen viherkeitaiden läpi.


Iltakävelyn jälkeen törmäsimme ihmeellisiin tyyppeihin hotellimme edustalla. Kaksi bussia oli heitä odottamassa ties minne.



Katsotaan mitä huomenna tapahtuu...