Siitä on kulunut vuosikymmeniä, kun lenkkeilin Rivonmäen reitillä. Asuimme tuolloin melkein lenkkitien varrella. Kotoa oli helppo pyrähtää metsätielle ja siitä polulle. Polkumaasto oli oksainen, kuhmurainen, kulki kallioiden yli ja paikoitellen keväisin niin märkä, että piti kiertää metsän kautta päästääkseen taas polulle.
Otin tuolloin aina aikaa: joka lenkillä yritin juosta nopeammin. Harjoittelin silloin maastojuoksu- ja hölkkätapahtumiin, joihin osallistuin ahkerasti.
Nyt samainen reitti näyttää vallan toiselta: reitti on valaistu ja jopa istuinpenkkejä on asennettu ja matkamerkkipylväitä. Reittikään ei ole enää mikään polku, vaan leveästi hiekoitettu, melkein kuin maantie. Vesipullo oli tarpeen tällä valoisalla lenkkitiellä, jonne aurinko hyvin osui.
Koin reitin hyväksi vaellusharjoitteluun. Sinne pitää palata ja ainakin aluksi ilman rinkkaa. Ajan otin nytkin. Mukavaa seurata, jospa se kunto siitä kohenisi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti