Sitä vai tätä, vai mitä?

Joskus aamuni ovat tällaista mietintää: ajatukset harhailevat kaikessa mitä pitäisi, mitä voisi tehdä. Sellaiset aamut ovat hankalia, päiväni ei ala hyvin eikä vauhdikkaasti. Tuntuu, ettei saa mitään aikaiseksi.

Niin herukat kuin mustikat ja vadelmat ovat parhaillaan kypsiä poimittaviksi. Joko sitten säilöttäviksi tai sitten ainakin suuhun pantaviksi.

 

Nuorempana tuollaiselle jahkailulle ei ollut sijaa. Yksinhuoltajana piti keskittyä, jotta sai kaiken sujumaan lasten ja työn kanssa.

Aamusta alkaen tekemiset siinsivät selkeinä: oli katsottava lapset hoitoon tai kouluun ja itsensä ajoissa töihin. Oli rynnättävä just kahdeksaksi työpöydän ääreen, myöhästyä ei sopinut. Silloin ei ollut hyvä työntekijä. Ja sitä parempi työntekijä mitä enemmän ylitti korvauksetta varsinaisen työajan.

Työpäivän jälkeen hain lapset hoidosta, usein pikaisen kaupassakäynnin jälkeen. Se ei olisi ollut luvallista vaikka kauppa oli kotimatkan varrella. Ensin olisi pitänyt noutaa lapset ja vasta sitten käydä kaupassa.

Päivä jatkui pikaisella ruuanlaitolla, sillä kaikilla oli jo sudennälkä. Tätä seurasivat taloustyöt, sen verran mitä nyt jaksoi, jne. Tuo aika oli onnellista, päivissä oli tekemisen meininkiä ja haastetta.

Lapset ja työ motivoivat – ei sitä miettinyt jaksaako vai ei, osaako vai ei jne. Päivät ja illat täyttyivät arjen rutiineista.

Nyt on rauhallisempaa. Poissa ovat arkiaskareiden pakot, töihin menot, lastenhoito ja valvonta. Tilalla pohdintaa siitä, miten se elämä oikein meni, ja mitä nyt vielä ehtii ja mieluiten tekisi – niin ja välillä tuota jahkailua. Mukavaa aikaa tämäkin on.

Aamulla luettelin S:lle, että on niin paljon kun pitäisi tehdä, kuten lähteä marjastamaan, taimikkoon, kuntoilemaan tai pitäisi lukea, kirjoitella, suunnitella, harjoitella sitä sun tätä, niin sain hyvän ehdotuksen, ”heitä noppaa”.

Mutta en löytänyt noppaa – lähden taimikkoon. Se siitä jahkailusta.