Joyce Carol Oates

Joyce Carol Oates on kirjailija, jonka kirjoihin kannattaa tutustua – ehdottomasti, mielestäni.

Parhaillaan luen Oatesin Sisareni, rakkaani -pokkarijärkälettä. Tässä hän kuvaa osuvasti mm.

a) vanhempien elämismaailmaa, kunniantavoittelua, pyrkyryyttä
b) lasten ajatusmaailmaa ja havainnointia kasvuympäristössään
c) ihmissuhteita - lapsen kannalta

Kirjan soisin ennen kaikkea vanhempien ja muiden lasten parissa olevien ja/tai kasvattajien luettavaksi.

Oates, J. O. 2013 (2008). Sisareni, rakkaani. Suomentanut Kaijamari Sivill. Helsinki: Otava. 727 s.

***

Merkkikepit lienevät unohtuneet tähän, tai ehkä ne ovat ylimääräisiä.

Epäjärjestys vaatii energiaa

Kaiken puuhailun keskellä on pakko välillä pistää kirjoja hyllyyn paperikasojen alta .

Niin, viimeistään silloin kun huomaan, että suurin osa päivän valoisista hetkistä kuluu kirjojen ja paperien haeskeluun. Tulostetut artikkelitkin olisi pantava järjestykseen, etten vaan tulostele toiseen kertaan.

Näin oli käydä, kun etsin yhtä mielestäni jo tulostamaani artikkelia ensin joka huoneesta ylimalkaisesti. Sitten vauhti alkoi nousta ja mieli kiivastua; etsin sängystäni, pöydiltä, tuoleilta, hyllyiltä, niin kaikista mahdollisista paikoista ja moneen kertaa. Kylläpä se paperi juuri nyt tuntui tärkeältä – jostain sen on nyt löydyttävä.

Tuskastuin lopulta kasojen penkomiseen. Ehkei minulla ole ollutkaan sitä, ehkä olen nähnyt unta, ajattelin. – Etsitäänpäs sitten netistä, päätin.

Istuuduin koneen äärelle, ja mitenkäs silmä osuikin yhteen epämääräiseen lippusten ja lappusten kasaan siinä pöydällä, ja eikös sieltä pilkistänyt juuri se etsimäni artikkeli - mikä helpotus.

Mutta sitten: miksi tämä paperi oli nyt niin tärkeä heti löytää, miksi uhrasin valoisinta aikaa päivästäni ja vireintä oloani moisen paperin etsintään.

Taisi olla tekosyy välttää tarttumasta tärkeimpään asiaan – uuden tekstin luomiseen tai muiden tutkimusten analysointiin tai mitä sen nyt olikaan – se tärkeä.

No, sainpa tuon tohinan ansiosta aikaiseksi purkaa pari kirjakasaa järjestykseen.

Vielä riittäisi järjestelmistä ja kasojen läpikäymistä.

Nämä kirjat nyt ainakin joutaisi paerinkeräykseen tai jonnekin, mutta siinä ne vaan ovat vuodesta toiseen. Ehkä käyn ne läpi vielä... sitten joskus.

Lähden joen äärelle, katson virtaavaa vettä uomassaan. Se tuo mieleen toiveeni vaellusmatkasta.

Vanhat käsialat kertovat

 
Vanhat käsialat kertovat eri asiakirjoissa omanlaista tarinaa ajan hengestä, elintavoista jne. Tämä todentui, kun olin viikonloppuna mielenkiintoisella Vanhat käsialat ja Internet -kurssilla Liedossa.

Perehdyimme 1600-, 1700- ja 1800-luvun käsialoihin eri asiakirjoissa. Näitä sitten tulkitsimme ohjaajan avulla. Samalla karttui muutakin ajantietoa ja vanhaa perukirjasanastoa.

Lisäksi saimme kiitettävästi ohjaajalta infoa sukututkijan arkeen: kirjallisuuslähteitä, internet-osoitteita, kirkollisia lähteitä, perukirjoihin liittyvää sanastoa ja kirjallisuutta jne.

Virkistävää ja hyödyllistä oli kuulla myös muiden sukututkijoiden kokemuksia, mikä minusta aloittelijasta tuntuu helpotukselta. Heidän kuin myös ohjaajan vinkit tiedonhakutavoista ja -lähteistä säästävät paljon aikaa turhilta sivupoluilta. Suurkiitos siis heille!

Kaunis sunnuntaiaamu Liedossa; aurinko paistoi, taivas pilvetönnä ja kauniissa sinessä. Tuuli oli kohtuullisen puuskainen ja taivutteli koivunrunkoja.  (17.11.2013)

"Luontokuvaajana"

Taas sain todeta, ettei luontokuvaus niin helppoa ole, varsinkaan eläinten ja lintujen kuvaaminen puhelimella. Niin eikä epäonnistuminen taida johtua edes kamerasta, vaan kuvaajasta.

Vähän huvittaa oma kömpelyyteni.

Olen juuri ohittamassa komean kuusipuun, tuuhean ja vehreän. Eikös sieltä kurkistakin orava korvat pystyssä ja minua suoraan pällistellen. Tuostapa saan oivan kuvan, ajattelen ja alan kaivaa kiireesti kameraa esiin taskunpohjasta. Sitten puhelinkamera kun on ohut ja laukaisin herkkä, niin pitää riisua käsineet, jotta saa tukevan otteen. Alan sitten sihtailla oravaa, joka tuijottelee edelleen puuhailuani. Siitä ei näy kovinkaan paljon havujen seasta, mutta vielä sen tuijottelu näyttää hauskalta - jos vain saisin nyt tilanteen kuvattua. Sihtailen, tarkennan, ja nyt näyttää hyvältä. Mutta kun olen laukaisemallani, oravaa ei näy enää missään. Se siitä, ohi meni.

Kohta tuli vastaan seuraava kohde. Tikka nakutteli äänekkäästi sähkötolpassa. Tosin se oli aika korkealla. Jospa silti kokeilisin ottaa kuvan tuosta, ajattelin. Taas sihtailin ja kohdistelin. Ei taida onnistua, sillä aina kun kamera oli hyvällä hollilla ja piti räpsäyttää, tikka pistikin päänsä johdon tai tolpan taakse, tuntui kuin se pelleilisi kanssani. Yritin olla vähän rivakampi. No nyt näyttää tulevan hyvä kuva, mutta samalla kun painoin laukaisinta tikka lensi matkoihinsa.

Paluumatkalla oli valtavasti punatulkkuja, iso parvi koivun lehvästössä, punaiset rintamukset vaan hohtivat. No, nyt voisi onnistua, ajattelin. Kamera oli hollilla, kaikki ok, mutta sitten pieni niiskaus ja samassa linnut pyrähtivät tiehensä.

”Kom sii – kom saa!”

Keltaisen renkaan yläpuolella tikka luurailee.

Taisivat punatulkut ehtiä pois edestä!

 

Taitaa latvassa korkealla olla vielä jokunen punatulkku.

Valokuvanäyttely - Karjala

Mielenkiintoinen ja nostalginenkin näyttely ”Karjala – kuvina muistojen laulumaista” on esillä vielä huomenna torstaina ja perjantaina Paimion kaupungintalon näyttelyparvella.

Paimion Karjalaseuran ja Johannes-Seuran yhteistyönä järjestetty näyttely on kuvallinen historia luovutetusta Karjalasta. Historiallisia kuvia on Viipurista, Terijoesta, Sortavalasta ja Käkisalmesta.

***

Niin, kun malttaa viivähtää hetken Karjalan historiaa valottavassa ison valokuvan äärellä, alkaa historia muuntua todeksi: kuva muistuttaa lapsena kuullusta karjalaisen tarinasta, lauseesta, laulusta tai runopätkästä. Silloiset kertomukset tai sanonnat siitä, millaista ennen oli, mitä tapahtui kun piti äkkiä lähteä, mitä kaikkea pitikään jättää ja mitä kaikkea sinne entiselle kotiseudulle jäi, eivät avautuneet lapselle kaikkine merkityksineen.

 

Vata nyt vanhempana osaa laittaa kuulemansa historian yhteyteen, kokonaisuuteen ja ymmärtää mitä kaikkea ahdistusta vanhempamme ovat joutuneet kokemaan.

 

Ja myös heidän muassaan tuomat perinteet ja taidot tuntuvat nyt arvokkailta kuin myös heidän iloisuutensa ja optimistisuutensa arjen askareissa.

Ilta-sanomien valokuvanäyttelyyn ehtii vielä. Käy kokeilemassa, mitä valokuva kertoo sinulle!

Paivän vuoropuhelu

Eräänä päivänä A luki Maaseudun Tulevaisuus -lehteä. Siellä taisi olla joku susijuttu, joka sai hänet tokaisemaan: ”Nyt ne sudet ovat taas hyökänneet.”

B:tä vähän ärsytti moinen lausahdus eikä malttanut olla sanomatta:
”Niin, niit lamppai on vallan liikaa.”

 

Kohisevalla 3.11.2013

Puhelinkameralla kokeilua ja opettelua

Vanhalla vuoden 2005 digikameralla otettu

Puhelimen kameralla otettu.

Samon tämä on otettu puhelimella.

Tuntuu, että kestää ennen kuin osaan kuvata puhelimella edes sen vertaa kuin vanhalla kamerallani.

Puhelinkamera taitaa liikahtaa, kun näppäilen, tai miksi kuvat ovat epätarkkoja? Voisko se vaikuttaa, kun lisään kuvat (kaksi alimmaista siis) puhelimesta postaukseen BlogPressin kautta? Kamerakuvan lisään suoraan postaukseen tietokoneelta, jonne olen tallentanut kameran kuvat. Tällöin kuvat näyttävät isommaltakin.

Tuon kokoeron kuvissa olen huomannut myös matkoilla. Kun olen siirtänyt kuvat kamerasta iPadiin ja Blogpressin kautta sitten haen valitun kuvan framille postaukseen, niin siinä kuva näyttää pienemmältä kuin tietokoneelta lisäämäni kuva. Tai jos pienempi koko johtuukin BlogPress-sovelluksesta?

Koulutusta vai koukutusta

Psykologi Christoph Treier on kansainvälisesti tunnettu kouluttaja ja valmentaja (Monika Sandberg, ÅU 1.11.2013). Lehden mukaan hän kävi Kemiössä saakka koululaisia motivoimassa.

Treierin opetusfraaseja ovat muuan muassa:

• ajattele kuin voittaja
• on tärkeää viihtyä sen kanssa mitä puuhailee
• jos olet epävarma, niin ajattele mitä haluat tavoitella, eikä kaikkea sitä mikä voi mennä pieleen
• korvaa kuva, joka ponnahtaa aivoista enemmän myönteisellä kuvalla, silloin ei ehkä aine kuten fysiikka, tunnukaan niin vaikealta
• odotukset ohjaavat aivojamme – tutkimuksen mukaan kuulemma ihminen voi johtaa ajatuksillaan kehoaan. (Edm. ÅU, vapaasti suomennettuna.)

Tiedä näistä sitten, aika yksinkertaista, ”ei mitään uutta auringon alla”. ÅU:n mukaan oppilaat kokivat kuitenkin luennon mielenkiintoiseksi ja hyödylliseksi. Hyvä niin.

Nämä valmentajat, mielenohjaajat luennoivat paitsi työpaikoilla ja erilaisilla kursseilla, niin nykyään myös kouluissa. Sen lisäksi ilmestyy heidän erilaisia julkaisujaan valtavat määrät.

Valmentajat ja julkaisut tuntuvat olevan suosittuja – nyky-yhteiskunta lienee mennyt valintaviidakossaan liian vaikeaksi ihmisen selvitä – ei luoteta itseen. Niin, olipa sitten kyseessä koululaiset, nuoret aikuiset, keski-ikäiset tai vanhat, sama epävarmuus näyttää koskevan kaikkia kaikkialla.

Niinpä niin, yhteiskunta on tainnut monimutkaistua liikaa.

***

 

30.10.2013

Turku 31.10.2013