Kesäisiä ja aurinkoisia päiviä tuli vielä iloksemme, vaikka taitaa kesä olla jo syksyyn kallellaan. Luonnon vihreydestä paistaa keltaisuus.
Vanhat herukkapensaat antoivat vielä satoa, tosin niukasti, ei tarvitse pakastaa. Saamme syötyä ne jogurtin seassa viikossa parissa.
Runsas omenasato on enää muisto vain, sillä tänä vuonna en näe montaa omenaa, nekin korkealla ulottumattomissa.
Niin, jos aloittaisin lenkkeillä säännöllisemmin.
Sain mukavan kahdeksan viikon ohjelman, so. tarpeeksi kevyen, jottei heti lopahtaisi.
Pari ohjelman mukaista lenkkiä olen tehnyt. Ensimmäinen tuntui aivan liian lepsulta, mutta toisella kertaa ei tuntunutkaan, kun lisäsin vähän vauhtia.
Ensimmäisen viikon ohjelmassa kävellään muutama minuutti ja hölkätään vain yksi minuutti.
Äkkiäks ne viikot kuluvat ja kunto nousee kohisten!
Kesäkuun ihanaiset päivät ovat viilettäneet vauhdikkaasti, kuin liukumäkeä laskettelisin… niin ovat päivät sateiset ja aurinkoiset hurahtaneet.
Vilpoisina aamuina vieno tuuli leyhyttelee koivun oksia, vihertäviä lehtiä, kevyesti eestaas. Astellessani kävelylenkkien varjoisilla poluilla tunnen kesän hidastuvan; huomaan luonnon näyttävän koreutensa.
Hitaasti flaneeraten ja pysähtyenkin havahdun pientareiden heleään kukkeuteen, lintujen moninaisiin ääniin ja perhosen pikaiseen kiitoon.
Mitäpä sitä ihminen silloin muuta kuin huoahtaa: Jestamandeera ku ny on kaunist ja kesäist!
Puistometsän kostealla reunalla loistavat sinivuokot, ja kuivemmalla puolella valkovuokot. Upeaa silmäruokaa kauppakävelyllä
Näin kävi. On niin pitkään ollut hämärää ja tihkusateista, että äkkinäinen sään muutos hämmästytti ja sai tiirailemaan ulos.
Totta, pieni pakkanen siellä on, jopa aurinkoakin ja selkeänsininen taivas.
Parkkipaikalla autojen lasit olivat kuurassa, vaan ei ulottunut nurmikkoon saakka, siis se kuura.
Upea, kuiva ja valoisa sää sai talvilenkkareihini liikettä, tuota pikaa olin kävelemässä kirjastoon palauttamaan pari kirjaa. Iloitsin kävelystä, nyt ei ole kiirettä, toistin itselleni, eipä ole ollut vuosiin. Voin pysähtyä kesken kävelyä hetken ja luoda katseeni ylös taivaansineen, siitä puiden latvuksiin, siitä auringon maalailemiin varjoihin rakennusten seinillä. Ihastuttavaa.
Mukavan lauhaa joulukuuta on pidellyt, ainakin toistaiseksi.
Sään puolesta on kelvannut tehdä kauppareissuja kävellen, ei ole kulkureiteillä liukasta eikä aurinko häikäissyt ja tihkusadettakin ollut niukanlaisesti.
Enpä ole muuten tarvinnut näillä keleillä uusia kitkatalvilenkkareitani.
P.S.
Oikeastaan elämässä ei mikään muu ole pitkän päälle yhtä lannistavaa kuin jatkuva kylmyys – eikä välttämättä edes niin pahan kylmyys, että se palelluttaisi kuoliaaksi, vaan sellainen joka on alati läsnä ja anastaa ihmiseltä tarmon ja tahdonvoiman ja ruumiin rasvat vähän kerrallaan. (King, Stephen 2006: Musta torni VII, s. 660)
Toissa päivänä Vähäjokipolun lintujen ruokintapaikalla oli aikamoinen viuhina. Pikkulintuset pyrähtelivät edestakaisin niin vilkkaasti, etten valokuvaa ehtinyt näpsäistä. Vain juuri ja juuri ehdin talitintin tunnistaa.
Tikka nakutteli viereisessä puussa, piilossa oli.
Eilen lauantaiaamuna ennen auringonnousua peitti pihaa kaunis valkoinen lumikerros. Ilahdutti pieni pakkanen ja valoisuus, jätti ikään kuin pitkän hämäräkauden taakse. Ohut kuunsirppi näkyy juuri ja juuri selkeällä sinitaivaalla.
Käännän kalenterin sivua marraskuulle. Vilkaisen ulos hämärään.
Puut vielä lumettomina. Koivun, saarnin ja vanhan omenapuunkin oksat kurottautuvat paljaina korkealle paksua pilvimattoa vasten, kuin vitsoina uhkailisivat.
Ikkunan takana vihreä nurmikko kimmeltää useiden päivien tihkusateista. Haravoinnista on jäänyt muutama värikäs vaahteranlehti hauskasti nurmea pilkottamaan.
Nurkan takana selkeästi erottuu taustastaan kullankeltainen pensas ja vielä täydessä lehdessään… Villiviini on lehdetönnä ja marjatonna: linnut ovat kuulemma ruokailleet.
Lokakuussa aurinkoiset päivät ovat olleet harvassa. Taivaankansi on ollut useimpina päivinä peittyneenä paksuun harmaaseen pilvipeittoon.
Ja kannatti: näin vielä ennen marraskuuta upean ja mahtavan vaahteran kävelytien varrella. Sen runsas lehtiasu loisti suurena ja valoisana, niin tosiaan kuin aurinko.
Parin tunnin kuluttua taivas tummeni ja hämärtyi. Palattuani sade naputteli ikkunalautaa rauhallisesti ja harvakseltaan, tuuli heilutteli puiden latvustoja synkän taivaan alla. Tallaista sateista luvattu marraskuun puolelle. Oikeastaan vain hyvää ulkoilusäätä.
Nimittäin osaltani eilinen alue-ja kuntavaalien ennakkoäänestys.
Hoitui samalla, kun kävelin kirjastoon ja ruokaostoksille. Meinasi kyllä tapahtua haaveri, niin luulin.
Minulla oli ehdokkaiden numerot mielessä ja automaattisesti skriivasin kuntavaalilappuseen ehdokkaan numeron. Tulin sitten tarkistaneeksi numeron ja nimen vastaavuuden seinäplakaatista. No siinä oli tietysti lueteltu vain turkulaiset ehdokkaat, ei paimiolaisia. Piti keskeyttää ja kysäistä vaalivirkailijalta, miten korjata. Kehotti repimään lipukkeen. Turhaan revin, sillä sama numero ohjautuu automaattisesti oikeaan kuntaan. No semmoinen pieni selkkaus.
Ilma oli mitä parhain: aurinko heloitti heti aamusta, lauha tuuli henkäili kevyesti. Tulin pikkumetsikön polulle ja kuuntelin mustarastaiden railakasta laulua. Katselin tiheitä sinivuokkomättäitä – näytti kuin heleät sinisilmät seurailisivat nauraen menoani – upeaa, kaunista, kaunista, ajattelin.
Lumetonta on ollut ja lauhaa, lintuset virkeinä liikkeellä ja aurinkokin on pilkistellyt pilvien raosta.
Ja mikä parasta, liukkaudet kävelybaanoilla tipotiessään. Toisin sanoen aivan keväistä on ollut.
No, olihan aavistettavissa, ettei talvi ihan vielä voi olla ohi, mutta loppusuoralla se on. Oliskohan tänään ollut viimeinen auraus.
Kävelijälle ihanaa on ollut päivien valoisuus, ja kohta tuo lumikin taas häviää, valo, aurinko ja tuuli tekevät ihmeitään, saavat kevään leijailemaan…
Eilen kävelin kauppaan tuttua reittiä pitkin. Hämmästyneenä totesin, että jaahas se on taas tätä aikaa: renssataan ympäristö siistiksi pusikoista, siis putipuhtaaksi.
Samalla näköjään kaadetaan järeimmät puutkin. Siitä hommasta ei taida luonto kiittää. Toisin sanoen hommassa häviää lintujen pesintäpaikat, laulupuut ja suojat ötököille jne.
Kaiken kaikkiaan kutistuu vihreys ja vehreys, ääni- ja pölysuoja. No, on kai laskettu karsinnasta olevan hyötyäkin: lisää baanalla kulkijoiden turvallisuutta, tulee näkösuojaa leveälti joka suuntaan, saadaan lisäenergiaa polttolaitoksiin, työllistää ja niin edelleen, ehkä.
Niin tai näin, ainakin järeimmät puut säästäisin, sanotaanhan että puut-ja pensaat ovat kaupunkien keuhkot.
Komeaa ja kaunista ruskaa on vielä pihoilla ja kujilla.
Upeasti värikäs ruska valaisee polkua missä sitten astelenkin – virkistävää mieltä tuoden
Helluntaipäivä aukeni aurinkoisena, suorastaan kukkeana alkukesän hennosta heleydestä, puiden ja nurmien vihreydestä.
Vain lyhyt kävely minun piti tehdä. Kuitenkin pikkuhiljaa lähes huomaamatta etenin pidemmälle ja pidemmälle ihastellen luontoa, satakieli lauloi, tuomi tuoksui… Lämmin tuulenpuuska antoi vauhtia vähän väliä. Olin tullut Koroistenniemelle.
Ja kas, siellä pihalla oli kesäpäivän tuntua: väki ulkona kiertelemässä. Ja mikä parasta kahvila runsaine antimineen oli auki.
Super paikka pitää taukoa, istahtaa ja nauttia näkymästä.
Loppumatka sujuikin sitten hyvin. Kaiken kaikkiaan kertyi yli seitsemän kilsaa, ei huono.
Huh, mikä lenkki tänään! Tie oli kaamean liukas, jäinen ja kuhmurainen. Oli sentään jokunen soramurunen.
Lyhyestä lenkistä sukeutui vallan erikoinen tyylinäyte, sillä en aina tiennyt miten olisi paras edetä milloin missäkin jäistä kohtaa.
Oli vain kokeiltava. Niinpä, harpoin, sipsuttelin, luistelin, laahustin… Oikein kaltevalla tien reunalla ei auttanut muu kuin sivuttain edetä, ja sitä rataa.
No, enpä sitten tuota menoa jaksanut kuin kilometrin suuntaansa. Oli palattava, sillä tuntui kuin olisin vähintään kuuden kilsan reippaalla kävelylenkillä ollut. Onnekas olin ja todella kiitollinen kun haaveritta selvisin.
Kalenterin mukaan kesäaika päättyy sunnuntaina, mutta aamusella näkymät olivat sellaiset että se päättyi jo tänään.
Ohuen ohut lumipeite viivähti nurmikolla, pensaissa, lenkkipolulla jne. valaisten ympäristöä kauniisti.
Kävely tänään Vähäjokipolun kautta Ravintola Toivoon lounastamaan. Ei ollut pitkä matka, vain neljä ja puoli kilsaa. Ja jälleen oli heillä maittava lounas tarjolla.
Maanantaiaamusella vein autoni katsastusta varten vakikorjaamolle. Kävelin takaisin.
