Ylläpitolaturi

Nelliä on pidemmän aikaa harmittanut, kun auton akusta ei aina tiedä onko siinä voimaa vai ei. Useimmiten ei ole, varsinkin kun on seissyt viikkoja. Mutta nyt Nelli kuuli, että on olemassa ylläpitolaturi, sellainen joka ei päästä auton akkua tyhjenemään. 

”Sellaisen mä tarvitsen, hän meinasi. Olisi aika helpottavaa, kun reissun jälkeen ei olisi huolta, tai kun auto on ollut tovin ajamatta.” 

Yhtenä maanantaiaamuna hän sitten touhukkaana starttasi autotarvikekauppaan. Auto starttasi nyt hyvin, olihan Nestori juuri ladannut akun laturillaan. 

No, kaupassa sitten Nelli katseli erilaisia latureja. Niitä riitti, vaikka kuinka paljon ja monenlaisia. Hänellä oli kuitenkin merkki tiedossa, sitä hän etsi ja löysikin.

 ”Tuo pakkasen kestävä voisi olla hyvä”, hän aprikoi. Sen hän sitten valitsi ja vielä varmisti kassalta, että osaa itse asentaa. Äärest helpottuneena Nelli ajoi kotiin. ”Mitähän Nestori nyt sanoo kun olin näin omatoiminen ja hänelle puhumatta olin osannut valita ylläpitolaturin.” Mutta kotiin päästyään seurasikin pettymys. 

Nelli: Katos, mä ostin tällaisen laturin! 

Nestori: Et sä sitä tarvitse! 

Nelli: Miten niin, nyt mul ei ol enää huolt ku tulen reissust, et käynnistyyks biili vai ei. Ajatteles mikä helpotus! 

Nestori: Meil on tommonen, melkein samanlainen, siis se jolla juuri ladattiin. 

Nelli: Mut tää on pienemp ja kaposemp ja voi olla konepellin alla johtoineen päivineen. Katos, töpseli vaan pistorasiaan ja a’wot, auto käynnistyy heti vaik en olis ajanut kuukausiin. 

Nestori: Ei sitä voi konepellin alle jättää, ei se siellä pysy. 

Nelli Ai, eikö, kato nyt täs on ohjeet! 

Nestori: Et sä tarvitse tota, meillä on tääl kaks melkein vastaavanlaista…

Nelli: No, ei sitten, lähden palauttamaan sen heti! Säästyypä 90 €. 

Nestori: Voin tulla kyl kuskiksi. 

Vielä kaupassa myyjät selittivät Nestorille, et sopiva ja huoleton laite olisi Nellille. Vakuuttelivat että voi jättää konepellin alle, niin auto on aina valmiina. Nestori vaan vänkäsi vastaan: Ei se siellä turvallisesti pysy. 

Nelli jo perin harmistuneena: Palautan sen nyt, säästyypä rahat! 

Kotona Nelli meinasi, että enkö ollutkin omatoiminen ja sitkeä kun ominpäin lähdin laturia ostamaan. 

Nestori: Sää, sää olet aina ollut niin itsepäinen – pidät pääsi kuin sika limpusta. 

Nelli: ???

Metsäkävelyllä lapsuudenmaisemissa

Lauantaina oli hyvä, puolipilvinen sää kävellä lumettomilla ja tutuilla metsäpoluilla ja kallioilla. 

 Rauhalliseen tahtiin vaelleltiin siskon kanssa. Kävellessä yritin muistella nyt niin vihreinä näyttäytyvien sammalten ja hopeanväristen jäkälien nimiä. Paremmin olisi pitänyt muistaa; pänttäsinhän niitä ja opiskelin tunnistamaan metsätieteiden ensimmäisellä vuosikurssilla. Joitakin olin tunnistavinani, mutta niin epävarmana ettei parantunut ääneen lausua.

 Taimikkoni on hyvässä kasvussa.

 Kotona sitten muistelin näkemääni ja tarkistin lajintuntemusoppaasta. Komeita palleroporonjäkäliä ei kyllä unohda, sen sijaan harmaaporonjäkäliä ja lehtijäkäliä yleensä, kuten harmaaröyhelöitä, ja muita metsäkallioilla viihtyviä en meinaa saada mieleeni (kouruisokarve, karstanapajäkälä). 

 Oppaasta olin tunnistavinani nähneeni metsässä ainakin keuhkosammaleen, röyhelösammaleen, metsälehväsammaleen ja seinäsammaleen. 

Nyt niin sammaleet kuin jäkälätkin olivat samettimaisen pehmeitä ja kosteita, eikä ihme on sataa tihuttanut tavan takaa. Erottuivatkin paremmin kuin kuivana kesäkautena.

Pitkällä lenkillä

Viimeksi viime perjantaina tein pidemmän rundin lenkkikaverin kanssa. 

Käveltiin Paimion polkua ja hiekkakuoppien ympäristöä. Sää oli mitä hienoin jo aamu yhdeksästä. Maa oli hienoisessa kuurassa ja puuterimaisen lumen valkaisema sieltä täältä. 

 Muutaman tunnin jälkeen aurinko alkoi helottaa lämpimästi sulattaen lumien ja jäiden rippeitä.

 Ihan kuin kuntoni olisi noussut, sillä kahdenkymmenenyhden kilometrin jälkeen jaloissa kyllä tuntui, mutta ei kovin pahalta vaan sopivasti tönköltä. Seuraavana aamuna olo oli mitä mainioin.

 Ja taas olin äärest kiitollinen lenkkikaverin seurasta, sillä kävelytunnit vilahtivat melkein huomaamatta. 

Voi olla, ettei reissustani tule mitään koronaviruksen takia, siltä alkaa vaikuttaa, mutta katsotaan. Eikä se mitään, jo ajatuskin pyhiinvaellusreissusta on innoittanut kuntoilemaan – ehkä kuitenkin suurin innoitus tulee hyvästä ja virkistävästä mielestä, joka seuraa aina lenkin jälkeen. 

Kuunvaihde Helsingissä

Kävimme viikonloppuna  Helsingissä tapaamassa läheisiäni. Olin niin innoissani, ettei tullut otettua yhtään kuvaa yhteisistä ruokahetkistä, se nyt harmittaa. 

Kotoa lähtiessämme satoi räntää pisin matkaa ja Helsingissä sitten vettä. 

Sunnuntaina tuli käytyä Kansallismuseon näyttelyissä kuin myös kahviteltua, luonnollisesti. 

Keväisen valoisaa oli, räntäsade ei pahemmin häirinnyt. Museosta poistuessamme sää poutaantuikin.

Maanantaina ehdin vielä ennen paluumatkaamme käydä Akateemisessa karttoja katselemassa, pari löytyikin ja muutamassa muussakin kaupassa kuten Lush-kaupassa Mannerheimintiellä. Sieltä ostin seuraavalle vaellusreissulleni palakosteusvoiteen – sellaisen pienen palasen – ei vie paljon tila, on kevyt ja vaikutti kätevältä käyttää matkalla kuin matkalla.

 Hetki jäi aikaa istahtaa ennen bussin tuloa.

*

Kevät. Ajattelen sitä, katselen sitä, sanon sen, ja tunnen ettei se ole sana, ajatus, tahi ajatus, tahi se mitä näen. Katselen maisemaa, se tulee minuun, eikä mitään ole pois tulevilta, kun lähden. (Paronen, Samuli 1990: Maailma on sana, s. 79)