Taimikonhoito kangertelee

Taas on taimikonhoito ollut vauhdissa. Parina päivänä raivaushomma pakkasi kangertelemaan. 

Yhtenä kertana näet moottorisahan laippa tarrasi koivunrunkoon niin tiukasti, etten saanut sahaa irti. Koko saha jäi roikkumaan koivun kylkeen kuin sanoakseen että anna mun nyt olla. Onneksi apu oli lähellä. 

Eilen ohutta koivuraippaa katkaistessa saha jumittui ja kun kiskaisin, ketju heilahti irti jääden roikkumaan laipasta. En saanut paikalleen eikä apu ollut lähellä, joten homma päättyi siihen. Tahtoi kai sanoa, että riittää tältä päivältä. 

Puolitoista tuntia ehdin huhkia ja tuntui että vasta pääsin vauhtiin, kun oli palattava kotiin. Ehkä hyvä, sillä jäsenissä tuntui että lepo olisi hyvästä. 

On muuten mainiota kuntoilua kavuta ja huhkia rinteessä sahan kanssa. Ja alastulo vasta ottaakin polvien päälle! Hitaasti ja varovasti on minun mennen tullen edettävä, ettei kompastuisi mukkelis makkelis.

Syy olla liikkeessä – parempi uni: 6/6

Talvi on loppusuoralla – kevät koittaa vaivihkaa – on ollut aurinkoisia ja lämpimiä päiviä, mustarastaat nyppivät ahkerasti pihamaalla ja talitintit lirkuttelevat äänekkäästi, lumet lähes tipotiessään ja muitakin kevään merkkejä jo näkösällä. 

Vielä viikko sitten (19.3.) oli mukavasti hankikantoa. Taimikossa tuli kohdalle joitakin lumenkaatoja ja kärsineitä latvuksia.

Ulkoileminen käy yhä helpommin. Eilen lähdin summamutikassa kävelylle, katsoin mihin jalat kuljettavat… aikaa katsoin sen verran, että jaksan takaisin. 

Kävellessä mietin vielä noita liikkee(llä)ssä olemisen syitä. Voivat näet olla erilaisia itse kullakin.

Itselleni summasin kuntoilun/harjoittelun, siis yleensä liikkumisen tavoitteita mainittujen syiden lisäksi : 

• en tavoittele pitkäikäisyyttä vaan mahdollisimman pitkään kohtalaista terveyttä,

• en tavoittele näyttääkseni nuoremmalta vaan jaksaakseni hyvin arkipuuhia 

• ja pitääkseni yllä kohtalaisia lihasvoimia ja tasapainoa pysyäkseni pystyssä ja 

• metsähommeleitakin haluan vielä voida tehdä, kohta se aika taas on. 

Kuin kevättä pitäisi

Eilen perjantaina pienen pihakierroksen jälkeen lähdin kuitenkin lenkille, en malttanut pitää huilipäivää. Lauha, lähes tuuleton sää suosi vähän pitempää lenkkiä. 

Palatessani suuri keltainen orvokki helotti kuin pieni aurinko ikkunan alla. Ihmeellistä! Siinä se ikään kuin toivotti valoisia ja parempia päiviä uutena vuonna. 

Aamulla kävin katsomassa orvokkia, jospa harhaa näin. Mutta en, siinä se pienessä pakkasessa värjötti.

2.1.2021

Marraskuussa viimeksi kävin metsäpalstalla, ja nyt kun sää vaikutti otolliselta pakkasin sahan ja kypärän autoon, evästä mukaan ja menoks.

Kolmisen tuntia pikkuhiljaa pöheikössä hääräilin. Maa oli vähän kohmeessa ja paikoitellen märkää. Oksien päälle ei parantunut astua sen verran liukkaita olivat. 

On se semmoinen pöheikkö, ei kannata paljon ympärilleen tsiikata, ettei epätoivo iske. Riu’un kun kohtaan, saha soimaan. 

On siellä kuitenkin niin mukavaa hääräillä… Kylmempää ennustettu ja luntakin, joten seuraavaa kerta voi kestää.

Tänään raivaushommeleissa kävi sukkelasti jo alkumetreillä: teräketju pomppasi, suorastaan lensi pois laipan päältä kesken sahausta. Onneksi oli visiiri kasvoilla. 

Aikani yritin sovittaa ketjua paikoilleen. Ei onnistunut, varpaita alkoi paleltaa siinä seistessä, piti heivata ja luovuttaa raivaushommelit tällä erää. 

Upea sää, lauhaa, ihan mahtavaa. Korppi kaarteli ylläni ja tikka äänteli vähän etäämpänä. Jokunen leinikki kukki vielä. 

Jottei näin hienona päivänä ihan hukkareissua olisi tullut käppäilin katsomaan tervaleppiä. Ei hullumpaa, tuumailin, hengissä näyttävät olevan.

Vaikeaa lepikköistä ja kuoppaista aluetta kävellä. Ojat täynnä vettä, ei kuitenkaan yli äyräidensä tulvineet. Kaksi ja puolituntia tuli ulkoiltua raikkaassa ilmassa, ihan kiva Kustaa Aadolfin päivä vaikkei leivosta ollutkaan.

Taimikkopöheikön raivausta

Yksi alue taimikossa on täyttä tiheää pöheikköä. Ei tarvitse paljon kävellä, pyörähtää vain taimen ympäri, niin aina on näkösällä raivattavaa. 

Haavat, pihlajat ja lepät ovat aivan kuusentaimen kyljessä kiinni pitkinä piiskoina. Rauhallisesti on edettävä, jottei tainta vahingoita. 

Pari kolme tuntia kun touhuan, aikas kuitti sit olen. No pikkuhiljaa, ja on varottava innostumasta, muuten ovat keväiset kivut taas kimpussa. Siksi toisekseen ei ole kiiruustakaan, joten ”maltti on valttia”, muistutan itseäni. 

Pöheikössä ollessani muistui myös sanonta ”sen mitä taakseen jättää, sen edestään löytää”. Pitää todella hyvin paikkansa myös taimikonhoidossa.

Viikonloppu taimikossa

Lauantaina oli hyvä sää minun puuhailla taimikossa. Paikoitellen jyrkänteellä oli kyllä vaikeuksia pysyä pystyssä. Oli näet upottava sammalmatto ja märänliukkaita risuja ja oksia kenkien alla. Ei siinä parantunut hosua. 

Sunnuntaina oli vielä märempi keli kuin lauantaina. Oikeastaan piti pitää lepopäivä hartioille, äiyin kuitenkin heittoplokkaajan avuksi. 

Heittoploki on kätevä konsti ohjata puu oikealle raiteelle, kunhan osaa solmut. Ja nyt parissa kohtaa se olikin tarpeen, ettei puu kaatunut tielle. Räntäkuuro ja perään vesikuuro lopettivat hommelit vähän ennen aikojaan.

 

Syksyisessä taimikossa

Tänään ei mikään pidätellyt, piti päästä taimikkoon moottorisahalla touhuamaan. Olikin upea sää, mukavan viileää ja kosteaa. 

Piikkilanka pitää jossain vaiheessa keriä pois.

Olin taas niin innoissani, että piti hokea tämän tästä, että nyt iisisti, iisisti. Mutta katsellessani, no mihin suuntaan vaan, aina oli pöheikköä näkösällä. Siinä meinaa tulla väkisin hosumista, mutta stop tykkänään, muuten hommat taas loppuvat, hoin. Ja korppi ylläni kaarrellessa tuntui olevan samaa mieltä.

Liika aherrus kostautuu

Ollaan niin aherrettu taimikossa, että yhtenä aamuna oli kysyttävä: Mites tänään, olisinko valmis lehtipuiden kimppuun, miltä tuntuu? 

 Sillä parina – kolmena aamuna on tuntunut pahalta, todella; kroppa jäykkä kuin heinäseiväs, ei taivu. Jalka ei nouse, käsi ei nouse, olkapäät viiltävät vähäisestäkin liikahduksesta, selkä tulessa. 

 Mutta viimein tänä aamuna malttamattomana: Olisinko nyt hyvässä terässä, yhtä terässä kuin sahani. Ei ihan vielä, menoksi kuitenkin, mutta varovasti raivattava. 

On ollut siis muutama huilipäivä taimikon raivauksesta ja pari kevyempää päivää, toisin sanoen olen ollut avuksi, jeesannut Ralfia paksumpien koivujen ja haapojen kaadossa. 

 Tässä on ehtinyt toukokuukin vaihtua kesäkuuksi. Huilipäivien ansiosta sain laitettua muutaman pelargonin esille kaunista kesää toivottamaan. 

 Vanha omenapuu jaksoi vielä kukkia, tosin ei kovin muhkeaksi puhjennut.

 Lauantaina tuulen myräkkä ja sade lennättivät viimeisetkin kukat alas, ehdin sentään alkuviikosta ottaa muutaman kuvan muistoksi. Saa nähdä jaksaako omenia vielä.

Taimikko kutsuu päivittäin

Hyvä niin, eipä ole hinkua pyhiinvaellusreiteille, ei ainakaan toistaiseksi. Tärkeintä on nyt saada taimikko kuntoon.

Taimikko kutsui muuten yhtenä päivänä vierailijatkin palstalleen sahoja päristelemään ja rankoja viskelemään. Suurkiitos heille!

Tämä tarkoittaa, siis taimikon kuntoon saattaminen, että ensi hätään poistamme kuvioilta kaiken taimien kasvua häiritsevän lehtipuuston. 

No, biodiversiteettiä unohtamatta

Päivät kuluvat sukkelaan. Taimikossa reuhaaminen meinaa ottaa vieläkin kunnon päälle. Varsinkin kaadettujen rankojen siirtely kauemmas taimien päältä. 

Äkkiä poistettavia pätkäisee maahan, mutta se siirtely ottaa voimille, ovat näet päässeet liian pitkiksi. 

Sää on edelleen suosinut mukavasti puuhailuamme, on ollut aurinkoista ja sopivan lämmintä.