Ollaan niin aherrettu taimikossa, että yhtenä aamuna oli kysyttävä: Mites tänään, olisinko valmis lehtipuiden kimppuun, miltä tuntuu?
Sillä parina – kolmena aamuna on tuntunut pahalta, todella; kroppa jäykkä kuin heinäseiväs, ei taivu. Jalka ei nouse, käsi ei nouse, olkapäät viiltävät vähäisestäkin liikahduksesta, selkä tulessa.
Mutta viimein tänä aamuna malttamattomana: Olisinko nyt hyvässä terässä, yhtä terässä kuin sahani. Ei ihan vielä, menoksi kuitenkin, mutta varovasti raivattava.
On ollut siis muutama huilipäivä taimikon raivauksesta ja pari kevyempää päivää, toisin sanoen olen ollut avuksi, jeesannut Ralfia paksumpien koivujen ja haapojen kaadossa.
Tässä on ehtinyt toukokuukin vaihtua kesäkuuksi. Huilipäivien ansiosta sain laitettua muutaman pelargonin esille kaunista kesää toivottamaan.
Vanha omenapuu jaksoi vielä kukkia, tosin ei kovin muhkeaksi puhjennut.
Lauantaina tuulen myräkkä ja sade lennättivät viimeisetkin kukat alas, ehdin sentään alkuviikosta ottaa muutaman kuvan muistoksi. Saa nähdä jaksaako omenia vielä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti