Taimikonhoito kangertelee

Taas on taimikonhoito ollut vauhdissa. Parina päivänä raivaushomma pakkasi kangertelemaan. 

Yhtenä kertana näet moottorisahan laippa tarrasi koivunrunkoon niin tiukasti, etten saanut sahaa irti. Koko saha jäi roikkumaan koivun kylkeen kuin sanoakseen että anna mun nyt olla. Onneksi apu oli lähellä. 

Eilen ohutta koivuraippaa katkaistessa saha jumittui ja kun kiskaisin, ketju heilahti irti jääden roikkumaan laipasta. En saanut paikalleen eikä apu ollut lähellä, joten homma päättyi siihen. Tahtoi kai sanoa, että riittää tältä päivältä. 

Puolitoista tuntia ehdin huhkia ja tuntui että vasta pääsin vauhtiin, kun oli palattava kotiin. Ehkä hyvä, sillä jäsenissä tuntui että lepo olisi hyvästä. 

On muuten mainiota kuntoilua kavuta ja huhkia rinteessä sahan kanssa. Ja alastulo vasta ottaakin polvien päälle! Hitaasti ja varovasti on minun mennen tullen edettävä, ettei kompastuisi mukkelis makkelis.

Erilaista kuntoilua

Toisena pääsiäispäivänä (ma 5.4.) kävin perkaamassa pajuja ojasta ja taimikon reunasta.

Mainiota kuntoilua sekin, vähän erilaista. Siinä touhussa kaikki neljä raajaa saivat venyä ja vanua joka suuntaan ja myös koko kroppa kurkotella. 

Tuuli puhalsi kylmästi ja kovaa, mutta ei haitannut innokasta puuhaamistani. Välillä oli vaan muistettava ojentua suoraksi, ettei nyt ihan linkuksi jäisi. 

Perkaus olisi hyvä ehtiä tehdä ennen lintujen pesintää ja ruohon kasvua. Vähän jäi vielä kesken – no, vähän kerrassaan – vielä on muistissa viime kesäinen sairastelu.

Pöheikön raivausta

Tänään kävin toistamiseen, siis tämän vuoden puolella, taimikkoa hoitamassa. Sää suosi puuhaani: pakkasta vain pari astetta ja lähes tyyntä. Maa pehmeässä kuurassa.

Tullessani palstalle korppi raakkui lähistöllä, näkyviini ei tullut, vaikka sitä kutsuin.

Kilometrejä raivauspuuhassa ei paljon kerry eikä hengästymistä. Mietinkin, laskenko puuhaa lainkaan kuntoharjoitteluksi. Mutta sitten toki; hiki nousee pintaan sahatessa ja rankojen siirtelystä. Pitää kurkotella, kiskoa, harppoa, kömpiä jne. Kyllä on varsinaista kuntoharjoittelua, sanoisinko voimailua. 

Tämä toinen kerta sujuikin jo vetreästi ja ripeämmin kuin eka kerta. Toivonkin vielä muutamia tällaisia vähälumisia pienpakkaspäiviä, jotta homma etenisi. Mutta kyllä kunnon runsasluminen talvikin kelpaa, voisin sitten kokeilla suksiani. 

Kuin kevättä pitäisi

Eilen perjantaina pienen pihakierroksen jälkeen lähdin kuitenkin lenkille, en malttanut pitää huilipäivää. Lauha, lähes tuuleton sää suosi vähän pitempää lenkkiä. 

Palatessani suuri keltainen orvokki helotti kuin pieni aurinko ikkunan alla. Ihmeellistä! Siinä se ikään kuin toivotti valoisia ja parempia päiviä uutena vuonna. 

Aamulla kävin katsomassa orvokkia, jospa harhaa näin. Mutta en, siinä se pienessä pakkasessa värjötti.

2.1.2021

Marraskuussa viimeksi kävin metsäpalstalla, ja nyt kun sää vaikutti otolliselta pakkasin sahan ja kypärän autoon, evästä mukaan ja menoks.

Kolmisen tuntia pikkuhiljaa pöheikössä hääräilin. Maa oli vähän kohmeessa ja paikoitellen märkää. Oksien päälle ei parantunut astua sen verran liukkaita olivat. 

On se semmoinen pöheikkö, ei kannata paljon ympärilleen tsiikata, ettei epätoivo iske. Riu’un kun kohtaan, saha soimaan. 

On siellä kuitenkin niin mukavaa hääräillä… Kylmempää ennustettu ja luntakin, joten seuraavaa kerta voi kestää.

Välillä sitä ja välillä tätä

Ilmat suosivat taimikonraivaustani yhä harvemmin. Milloin on niin sumuista, ettei eteensä näe, tai tiet petollisen kylmiä, jollei peräti jäisiä. Milloin taas vesikuuroja siksi usein, ettei edes ulos viitsi ängetä. Mutta aina kun saan apua, innostun siitä paikasta.

Tuli muuten osallistuttua opiston dekkarikurssille. Kokeilen kirjoittaa dekkarinovellin tapaista otsikolla Kauhuyö majatalossa. 

Ensimmäinen kappale kuulostaa tältä: 

Ei se ollut tuulen ujellusta, ei sinä talvisen pimeänä yönä kun yövyin kylän ainoassa pyhiinvaeltajien majatalossa. Se oli jotain muuta, kerrassaan järkyttävää! Lähtiessä ei ollut aavistustakaan, että tuollaisen kaamean yön joutuisin vielä kokemaan. Ehkä hyvä, koko reissu olisi saattanut jäädä tekemättä. Tai sitten ei, sillä kesän ja syksyn mittaan vimmani oli kasvanut pakottavaksi haluksi lähteä taas kerran vaellukselle. Siinä vimmassa ennen lähtöä ja vaelluksen aikana olin kuuro, immuuni kaikille varoituksille.

Toinen kurssi, johon osallistun on WordPress -kurssi. Ihan kokeilumielessä sekin, jos sitä kautta saisin nykyistä kätevämmän ja toimivamman blogi/kotisivut -alustan. Molemmat kurssit ovat vielä alkutekijöissään, joten katsotaan miten toteutuvat.

Taimikkopöheikön raivausta

Yksi alue taimikossa on täyttä tiheää pöheikköä. Ei tarvitse paljon kävellä, pyörähtää vain taimen ympäri, niin aina on näkösällä raivattavaa. 

Haavat, pihlajat ja lepät ovat aivan kuusentaimen kyljessä kiinni pitkinä piiskoina. Rauhallisesti on edettävä, jottei tainta vahingoita. 

Pari kolme tuntia kun touhuan, aikas kuitti sit olen. No pikkuhiljaa, ja on varottava innostumasta, muuten ovat keväiset kivut taas kimpussa. Siksi toisekseen ei ole kiiruustakaan, joten ”maltti on valttia”, muistutan itseäni. 

Pöheikössä ollessani muistui myös sanonta ”sen mitä taakseen jättää, sen edestään löytää”. Pitää todella hyvin paikkansa myös taimikonhoidossa.

Viikonloppu taimikossa

Lauantaina oli hyvä sää minun puuhailla taimikossa. Paikoitellen jyrkänteellä oli kyllä vaikeuksia pysyä pystyssä. Oli näet upottava sammalmatto ja märänliukkaita risuja ja oksia kenkien alla. Ei siinä parantunut hosua. 

Sunnuntaina oli vielä märempi keli kuin lauantaina. Oikeastaan piti pitää lepopäivä hartioille, äiyin kuitenkin heittoplokkaajan avuksi. 

Heittoploki on kätevä konsti ohjata puu oikealle raiteelle, kunhan osaa solmut. Ja nyt parissa kohtaa se olikin tarpeen, ettei puu kaatunut tielle. Räntäkuuro ja perään vesikuuro lopettivat hommelit vähän ennen aikojaan.

 

Syksyisessä taimikossa

Tänään ei mikään pidätellyt, piti päästä taimikkoon moottorisahalla touhuamaan. Olikin upea sää, mukavan viileää ja kosteaa. 

Piikkilanka pitää jossain vaiheessa keriä pois.

Olin taas niin innoissani, että piti hokea tämän tästä, että nyt iisisti, iisisti. Mutta katsellessani, no mihin suuntaan vaan, aina oli pöheikköä näkösällä. Siinä meinaa tulla väkisin hosumista, mutta stop tykkänään, muuten hommat taas loppuvat, hoin. Ja korppi ylläni kaarrellessa tuntui olevan samaa mieltä.

Kissavahtina

Tässä yhtenä heinäkuun viikkona sain kutsun kissavahdiksi. Sitä olinkin jo tovin odottanut. Taisi se kissa vielä muistaa minut, heti hypähti laukulleni. 

Harmi vain etten ollut kunnossa alkukesän taimikonhoidosta; ympäristöön tutustuminen jäi kovin laihaksi. Pari lenkkiä sain tehdyksi kauppareissun yhteydessä. 

Mukavaa vaihtelua oleiluuni kissan kanssa toi W:n ja K:n kutsu iltapalalle pieneen italialaiseen ravintolaan Limoneen. Todella piristävää. Minulla taisi olla vaan mahdoton puheripuli heidän kanssaan. En näet ollut vähään aikaan ihmisten kanssa puhellut.

Kaupassakin kun kävin, niin mykkänä ja toisiaan väistellen ihmiset tekivät ostoksiaan – koronatartunnan pelossa siis.  

 Kanniston koulu

 Olin miettinyt, että minkälaisen jekun kissa tällä kertaa mulle keksii. Näyttikin jo ettei mitään jekkua tällä kertaa, kunnes sitten viimeisenä päivänä illansuussa päästi aikamoiset plörövetelät laukkuni päälle. 

Hyi kauhistus! En meinannut näkemääni uskoa ja mikä haju. Taisi olla kuitenkin omaa syytäni, kun annoin sen siinä niin pitkään koisia, lähes kolme tuntia. Oli niin tyytyväinen ja rauhallinen matkalaukkuni päällä, kurkisti välillä missä olen, etten raskinut. 

No, mitäs tapahtumasta, siitä sitten nopeasti korjaamaan ettei pahemmin imeydy. Rauhoituttuani sain kaiken siististi pois, hajunkin, pahvinpaloilla ja pesuaineella kostutetulla paperilla  Onneksi laukun vetoketju oli kiinni. Saarasta se oli uskomatonta, ei ole koskaan ennen moista tehnyt! 

Taisi kissa olla stressaantunut ja ikävissään, kun olin niin pitkään. Joka päivä yritin vähän leikkiä, ja aina kun istahdin tuli se siihen kiehnäämään, jolloin tovin silittelin. Jotenkin tuntui, etten osannut oikealla tavalla silitellä enkä leikkiäkään, tottumaton kun olen. Ja kun se teki äkillisiä syöksyjään, minä heti säikähtämään niin että kissakin taisi hätkähtää, vaikka kuinka yritin leikkiessä valmistautua sen syöksyilyyn: oles nyt rauhallinen, kohta se hyppää ja vauhdilla. 

Suloinen ja kiva se on ja niin siisti ja helppohoitoinen.

* 

 Tänään kävin vilkaisemassa metsäpalstaa. Vilkaisemassa vaan, sillä vielä mulla on rasitusvammoja kropassa taimikonhoidon jäljiltä. 

Valtavasti on taimikko seitsemässä viikossa rehevöitynyt!  Sen verran on aikaa viime käynnistäni. Pakko sinne on kohta taas sahoineni päästä!

Raivaustalkoot

Lauantaiaamusella sää lämpeni nopeasti, tuuli henkäili heikosti. Kuuma päivä olisi tulossa, alkukesän lämpimämpiä. Vähän hirvitti lähteä taimikon raivaukseen ja porukkaa sinne laskea moisena kauniina kesäpäivänä. 

Mutta into meillä kaikilla oli kova. W ja K lähtivät heti aamupalan ja sahojen lastauksen jälkeen kahdeksan kieppeillä, R ja minä runsaan tunnin päästä. Jo lähtiessä oli 21 astetta, itätuuli 2 m/s.

Paussilla juotiin vain kahvit, vettä kului ja hiki virtasi taimikossa. Rantolan Puodissa käytiin tankkaamassa: komeat ja maistuvat burgerit pistettiin poskeen terassilla.

Onneksi tuli varattua paikat, sillä saatiin puolivarjoinen pöytä ja vältyimme jonottamasta. Tulomme jälkeen sisätila täyttyi miltei heti asiakkaista, ei olisi ollut kiva seistä työrupeaman jälkeen hikisenä pitkässä jonossa. 

Sitten syötyämme ja sään lämmetessä taas kiiruusti työmaalle. Aikamoisen urakan talkoolaiset tekivät, laajalti saivat raivattua roskapuita kuusentaimien ympäriltä. Ihan silmiäni hiveli katsella Kajsan ja Williamin riuskan ripeää työskentelyä ja sitä, miten varjossa olleet taimet vapautuivat koivu-, pihlaja- ja haaparoikaleista. Valoa levisi, siivilöityi säteillen kuusten oksille. Kaunista! 

Työrupeaman jälkeen kotiin suihkuun ja kahvittelut, siitä olo piristyi. Oli kerta kaikkiaan upea päivä! 

P.S. Kaiken kaikkiaan minä pääsin nyt vähemmällä, vain jeesaten olin mukana. Ehkä jotain kumminkin tein kropan tuntemuksista päätellen.

Liika aherrus kostautuu

Ollaan niin aherrettu taimikossa, että yhtenä aamuna oli kysyttävä: Mites tänään, olisinko valmis lehtipuiden kimppuun, miltä tuntuu? 

 Sillä parina – kolmena aamuna on tuntunut pahalta, todella; kroppa jäykkä kuin heinäseiväs, ei taivu. Jalka ei nouse, käsi ei nouse, olkapäät viiltävät vähäisestäkin liikahduksesta, selkä tulessa. 

 Mutta viimein tänä aamuna malttamattomana: Olisinko nyt hyvässä terässä, yhtä terässä kuin sahani. Ei ihan vielä, menoksi kuitenkin, mutta varovasti raivattava. 

On ollut siis muutama huilipäivä taimikon raivauksesta ja pari kevyempää päivää, toisin sanoen olen ollut avuksi, jeesannut Ralfia paksumpien koivujen ja haapojen kaadossa. 

 Tässä on ehtinyt toukokuukin vaihtua kesäkuuksi. Huilipäivien ansiosta sain laitettua muutaman pelargonin esille kaunista kesää toivottamaan. 

 Vanha omenapuu jaksoi vielä kukkia, tosin ei kovin muhkeaksi puhjennut.

 Lauantaina tuulen myräkkä ja sade lennättivät viimeisetkin kukat alas, ehdin sentään alkuviikosta ottaa muutaman kuvan muistoksi. Saa nähdä jaksaako omenia vielä.