Helsingin Sanomien vanhasta mainoskuvasta muistui aika, jolloin meillä kotona oli pieni kanala puuvajan vieressä.
Kerran vanhempien ollessa koko päivän tai useamman poissa sain tehtäväksi huolehtia kanoista. Siihen kuului katsoa, että juomakipossa tai -kaukalossa oli aamuin illoin puhdasta vettä ja kanoilla jyvillä. Päivällä määrättyinä aikoina kävin heittämässä kauhallisen tai pari jyviä.
Navetan oven vieressä oli pari äidin hommaamaa näkinkenkäsäkkiä. Tuona päivänä piti minun myös niitä kauhallinen viskoa.
Rullasin valtavan paperisäkin suun auki ja jäin ihastelemaan ihanan hentoisia pieniä näkinkenkiä; olivat kuin pastillikarkkeja. Teki mieli maistaa, ja maistoinkin, varovasti pureskelin… Sitten myöhemmin kysyin äidiltä, että voiko niitä syödä? ”Ei niitä saa syödä!”, kuului vastaus.
Mainoksen lupaus taisi pitää paikkansa, siis se, että kananmunista tulisi vahvakuorisia. Nimittäin yhtenä kertana veljeni kiikutti pyörällä Torikan osuuskauppaan liukkaalla kelillä korillisen siskoni ja minun pesemiä kananmunia. Liukasta oli, veli kaatui pyörällään. Housut meni polvista rikki, mutta kananmunat säilyivät ehjinä.
Kaunis talvi jatkuu
