Mäkiharjoittelua

Varasvuoren rappusten vieressä on hyvä polku mäkiharjoitteluun. Se saa korvata toistaiseksi rappuharjoitteluni.

Tämä juurakkoinen ja kivinen nousu ylös ja alas on oikeastaan rappusia parempikin minun harjoitella. Pehmeä ja epätasainen maasto antaa varsin tehokasta vastetta.

Huomasin kompuroidessani, että olen pitkään lenkkeillyt tasaisilla teillä. Jalkaterät näet meinasivat tämän tästä tarttua koloihin tai puunjuuriin.

Tänään aloitin varovaisesti; yksi kerta nousua ylös ja alas sai riittää ensimmäisellä kertaa.

Kylläpä iloitsin taas kulkea metsäpolulla! Ilma oli keväisen raikas ja ohut hengittää, aurinko pilkisti havupuiden latvustoista, talitintit visersivät ja jossain huhuili sepelkyyhky.

Päivä päivältä jäät hupenevat – niin kuin minun kuntoni, jollen mitään tee. Taistelua tämä on, tämä kunnossa pysyminen.

Jänikset

Eilen aamuvarhaisella tapasin naapurin postilaatikon luona. Hän oli juuri palaamassa hyväntuulisena lenkiltään.

Siinä sitten ihasteltiin kaunista sinitaivasta, aurinkoista ja valoisaa aamua. Hetken niitä näitä jutusteltuamme herettiin luettelemaan eläimiä, joita olimme pihoillamme nähneet.

Pihojemme poikki on juoksennellut muun muassa kaunis tuuheahäntäinen kettu ja kauriita, fasaaneja ja jäniksiä.

Sitten naapuri huudahti, että voi miten suuria olivatkaan kaksi jänistä ihan ikkunamme edessä yhtenä aamuna!
 
”Siinä ne valtavat, pulleavatsaiset jänikset tuijottelivat toisiaan korvat pystyssä. Vastatusten tuijottelivat, herkeämättä tuijottelivat. Sanoin miehelle, että katsos nyt, nuo jänikset ovat ihan kuin me – tuijottelevat toisiaan korvat pystyssä, ja me täällä tuijottelemme toisiamme hiukset pystyssä.”

***

Kaunis päivä narrasi minut taas lenkille. Aikomukseni oli aloittaa Varasvuorella rappuharjoittelu. Mutta ulkona olikin vastassa kylmän viimainen tuuli ja lenkkitiellä paikoitellen vielä kovaa jäätä.

Lumihiutaleitakin alkoi leijailla vaikka lämpömittari näytti plusasteita.
 
Rappuharjoittelun jätin vielä, olivat kyllä paljaat, mutta ennen alarappusia oli liian paljon jäätä. Tuumailin, että mitä sinne nyt väkisin, kyllä tässä vielä ehtii.

Kevät keikkuen tulevi...

Totta tosiaan, kevääntulo oikkuilee ja viipyilee. Eilen paistoi aurinko, tänään sataa räntää! 

Kaimalantie

Onneksi tein eilen 12 kilometrin lenkin, tänään kelpaa taivaltaa lyhyemmin.

Amos Anderson, Tuulikki Pietilä

Viikonloppuni soljui mukavasti ja joutuisasti, vähän liiankin joutuisasti, Helsingissä tyttären ja miniän kanssa.

 

Amos Andersonin taidemuseossa oli jälleen mielenkiintoista katseltavaa; eri tyylisuuntia edustavia teoksia monessa kerroksessa ja valokuvia hänen aikakaudeltaan. 

 

Museossa todella aisti historiallista havinaa. 

 

Taidehistorian areenalla Tuulikki Pietilä on jäänyt vähän Tove Janssonin varjoon. Siksi hänen näyttelynsä Ateneumissa puolustaa paikkaansa erittäin hyvin. 

 

Taiteilija ja graafikko Pietilä (Tooti) muistetaan Janssonin elämänkumppanina. Heidän ympäri maailmaa risteillessään Pietilä filmasi paljon. 

 

Kotiin palattuani innostuin selailemaan aikoinaan saamaani lahjakirjaa Tove Janssonista: Westin, Boel (2008). Sanat, kuvat, elämä. Suomentanut Jaana Nikula. Schildth. 511 s. 

 

Kuten odotettavissa, kirjassa on niukasti Pietilästä, mutta välittyi hyvin heidän innoittava ja tärkeä yhdessäolo kummankin taiteilijuudelle.

 

Nyt Ateneumissa saatoin tutustua Pietilään paremmin. Pidin kovasti hänen teoksistaan uhkuvasta rauhallisuudesta ja varmuudesta. 

Pari vanhaa kirjaa tältäkin reissulta tarttui mukaani:

Pentti Haanpään Yhdeksän miehen saappaat ja Einari Vuorelan Tie ja Vaeltaja.

Kirjat pärekoriin

Eräänä sateisena aamupäivänä Nelli sai puhdin etsiä kirjojaan - lähinnä niitä joista luuli raskivansa luopua. Löytyneitä hän pinosi keittiön pöydälle esitelläkseen Nestorille, jos vaikka kiinnostuisi jonkun niistä lukemaan.

Nelli: ”Katso nyt, noin paljon olen joskus ostanut kirjoja, ja mukamas hyödyllisiä.
Nestori: ”Roskiin vaan!”
Nelli: ”Aivan turhia ja kalliitakin! Ja miten raskin noin uudennäköisiä ja hienoja kirjoja kirppikseen viedä?” 

Nestori ei pukahtanut mitään, jatkoi vaan sanomalehden lukuaan. Nelli ajatteli, että voisi sitä nyt vähän kiinnostuneempi olla ja kipaisi hakemaan pari kirjaa lisää. 

Nelli: ”Katso nyt, kohta tämä pino kaatuu, pitää tehdä toinen viereen. Voi jestas, miten paljon olen laittanut rahaa näihin ja melkein lukemattomia kaikki. Mikähän vimma minulla on ollut. Kuules, sanos nyt mitä nämä kirjat kertovat minusta?” 

Nestori nosti katseensa: ”Sitä, että sinua on helppo yllyttää mihin vaan.” 

Nelli vähän närkästyi, muttei sanonut mitään. Nestori jatkoi lehtensä silmäilyä. Sitten hän sanoi: ”Nyt olis pärekorit tarjouksessa. Mun pitäis mennä ostamaan.” 

Nelli: ”Mihin sä pärekoreja tarvitset?
Nestori: ”Mitä luulet, mitä nyt pärekoreihin laitetaan?”
Nelli: ”No mitä?”
Nestori: ”Vaikka niitä sun kirjojas.”

Perjantaiajelulla

Eilen oli suppurainen ja sumuinen sää. Ei tehnyt mieli lenkillekään. 

Oli hyvä päivä minun irtaantua kirjojen äärestä. Viime päivinä olen lueskellut kaikenlaista, tuntuu että vähän liikaa. 

Olen lukenut kirjoittelun ohella Mazzarellaa (uusinta), Proustia, Haanpäätä, Mannerkorpea, Montaignea, Steniusta (uusinta), Seppästä, Mäki-Kulmalaa, Anhavaa ja ties mitä muita omia ja kirjaston kirjoja.

Ensin käytiin Turussa asioilla ja sitten pyrähdettiin Naantaliin. 

Tänään sää on ollut eilisen vastakohta, aurinkoinen ja lämmin. Sain tehtyä parin tunnin lenkin upeassa säässä.

Tuiskuaa, tuiskuaa

Sää muuttui taas talviseksi, vaikka näytti välillä jo niin keväiseltä. 

Kevyt lumituisku muuttui kesken lenkkiäni sakeaksi lumisateeksi ja sitten räntäsateeksi. 

Jalat lipsuen vetelin noin kahdeksan kilometrin lenkin, mutta ilman rinkkaa. 

Kohta on kulunut kaksi kuukautta vaelluksestani ja vieläkin tuntuu oudolta, kun ei ole rinkkaa selässä - meno ilman kantamusta tuntuu tyhjältä. 

Kuulin Espanjan Almeríassa olijoilta, että siellä on keväistä ja lämpö hellelukemissa. Ihan kuin kuulisin Punapään, siis rinkkani, tuossa sohvan kulmalla sanovan, että millos me lähdetään. 

No, ei parane vielä lähteä, pitää saada kirjallisia projekteja valmiimmaksi. Niin ainakin vähän valmiimmaksi ja järjestellä sitä sun tätä. 

Mutta ehkä, kunhan ilmat paranevat, kaappaan rinkkani kohtapuolin selkääni ja teen metsälenkkejä, jottei kunto vallan hiivu.

Lenkkiä ei jätetä...

Kun tammikuussa tulin talvivaellukseltani kotiin, huusholli oli kunnossa ja tavarat paikoillaan. Toisin on nyt; jo muutamassa viikossa olen saanut kaikki huoneet mullin mallin. 

Olen katsos taas järjestellyt kirjoja, arkistoituja papereita ja kaikenlaista muuta keräämääni. 

Ihmettelen ja päivittelen täällä, miten kummassa saankaan valtavan epäjärjestyksen aikaiseksi. Mitä enemmän järjestän sitä sekasortoisemmalta näyttää! 

Päivän aikana jossain vaiheessa, kun kamat ovat levällään (lue kasoissa,) nykyään siis joka huoneessa, väsyn sen miettimiseen, mihin pistän minkäkin tavaran tai tarvitsenko sitä vielä. 

Sitten tuumaan, että parasta antaa hautua ja lähteä lenkille. 

Siis vaikka kuinka olisi huiskin haiskin, niin lenkkiä ei pidä jättää väliin. No lähitienoolle vain.

Tätä rumbaa on nyt jatkunut viikkoja, siis sekamelskaa. Jospa viimein malttaisin saattaa homman loppuun; diarioida ja naputella muistamani eletystä ylös. 

Pääsisin sitten tuhoamaan kaikki muistivihkoni, kalenterit, liput ja laput. 

Tulisi paljon, paljon tilaa... niin luulen.