Junalla Helsinkiin

Tässä yhtenä päivänä reissasin junalla Kupittaan asemalta Helsinkiin. Kokeilin, että miten sujuu. Aamupäivällä kun lähdin, matkustajia oli vähän. 

 Junan vauhdissa isoista ikkunoista oli mukava katsella näkymiä. Kovin vehreää ja vihreää oli vielä. Onhan ollut lämpimiä päiviä ja vain jokunen viileä yö.

Menomatkalla taivas oli kaiken vihreyden ja puitujen peltojen yllä tummassa pilvessä. Mutta mitä lähemmäs tulin Helsinkiä sitä valoisammaksi ja kirkkaammaksi aukeni sää. 

Perillä Helsingissä nautin tyttären kanssa monipuolisen lounaan Raflaamon näköalaravintolassa (Sokos Hotel Vaakunassa). Sään ollessa kirkas ja aurinkoinen avautui terassilta hulppeat maisemat kauas Helsingin ylle. 

Tässä teoksessa mennään eikä meinata. 

Kierrokset Ateneumin kerroksissa ja välillä kahvit. Ja vielä käynti Akateemisessa Kirjakaupassa kurkkaamassa uusimpia, ja niitähän riitti. 

Arkipäivänä oli mukava piipahtaa pääkaupungissa, ei ruuhkaa, muutenkin rauhallinen fiilinki kaduilla ja torreilla.

Liian nopeasti, aivan liian nopeasti vilahti kiva päivä, taidanpa toistekin junalla piipahtaa, oli melkein mukavampaa reissata kuin bussilla.

Helsinki-päivä

Eilen vietin varsin mukavan päivän Helsingissä. Edellisestä käynnistä oli vierähtänyt aikaa, joten oli korkea aika pistäytyä.

 

Tällä välin moni paikka oli muuttunut, esim. Akateeminen kirjakauppa ja Ateneumin taidemuseo, Rautatieasema, jotkut kahvilat. 

Ennen Ateneumiin menoa lounastin Saaran kanssa Café Violassa, joka sijaitsee Kaisaniemen kasvitieteellisen puutarhan yhteydessä. Muutama asekel siitä, niin olimme auringonpaisteisessa puutarhassa. 

Tehtiin kierros. Kuivaa oli kaikkialla. Silti muun muassa rodot, atsaleat, liljat kukkivat komeasti ja värikkäinä. 

Puutarhakierroksen jälkeen riensimme Ateneumiin tutustumaan Albert Edelfeltin mestariteoksiin (1854–1905). Edelfelt oli kuulemma aikansa tunnetuin suomalaistaiteilija maailmalla, hän oli tuottelias naturalisti, realisti ja romantikko – ”eräänlainen moderni konservatiivi”. Joitakin maalauksia olin nähnyt ennen, mutta suurinta osaa en. 

Vaikuttavia maalauksia, todella. Koko kolmas kerros oli katettu monen tyylisillä teoksilla, ja myös hänen piirrrosluonnoksiaan oli nähtävänä, mielenkiintoista. 

Noin puolessa välissä kierrosta tuntui, että on pidettävä kahvipaussi Ateneumin bistrossa ja jatkettava sen jälkeen. Kierroksen jälkeen fundeerasin, että on tultava uudelleen ja koettava tämän kosmopoliitin maailma henkilöineen niin Suomessa kuin maailmalla.

Jo sydänkesä!

Viime postauksestani on yllättäen vierähtänyt tasan kuukausi. Jos muuten vilisti kesäkuu niin tuntuu tämä heinäkuukin mennä vilistävän. Kertailenpa tänne alustalle mennyttä kukkean kaunista ja lämmintä kesäkuuta. 

Ennen juhannusta vietin Helsinki-päivän Saaran kanssa. Käväistiin Liuskasaaressa ja Uunisaarilla. 

Tuona helteisenä päivänä tuli käveltyä paljon, uskomattoman paljon. Vierailla reiteillä kävellessä ja mukavassa seurassa kilometrien kulumista tuskin huomasi.

Juhannuksen jälkeen (juhannus meni muuten suit sait rauhallisesti) olin pitkästä aikaa viikon verran Vantaalla kissan kaverina. 

Kissan kanssa kaikki sujui hienosti, eikä oikeastaan kommelluksiakaan sattunut. Tai no yksi: Sain nimittäin päähäni lämmittää sauna. 

Mutta siellä oli sellainen sytytin, musta sellainen, jollaista en ole milloinkaan nähnyt. Pyörittelin sitä aikani edestakaisin, että kummasta päästä se liekki tulee. Ja kun ei selvinnyt päätin ostaa kaupasta tulitikut, mutta unohdin. Ei kun uudestaan saunaan sytytintä pyörittelemään ja manailemaan, että on se nyt kumma… Vetäisin kunnolla, onneksi varovasti. Äkkiä sitten selvisikin: väärinpäin oli kädessäni, liekki leimahti kirvellen sisään kämmeneen. 

Harmi, etten ottanut kuvaa sytyttimestä, se oli kuin vanhanmallinen revolveri. Mainiot löylyt sain ja tyytyväisen mielen ja siitäkin etten tullut antaneeksi periksi. Oikeastaan koko touhusta olisi pitänyt tehdä Nelli-juttu, sen verran hassu kohellus, naurattaa vieläkin.

Ateneumin taidemuseo – Ilja Repin

Miten aikomuksemme Repinin (1844-1930) näyttelyyn jäikin aivan viimetippaan, siis perjantaihin. Se oli viimeinen päivä saada liput ovelta. Ennakkoliputkin oli jo loppuunmyyty. 

Saaran kanssa sain kokea hurjan pitkää jonottamista, tunti tunnin perään. Olisinkohan yksin jaksanutkaan. Aivan kuin siinä jonossa olisi ollut joku magneetti, kun siinä jaksoi seistä. 

Kyllä sitä jaksoi, kun välillä saatoimme tuurata toisiamme jonopaikassa, käydä kahvilla ja lepuuttaa jalkoja pienellä kävelykierroksella. 

Niin, koko päivä vierähti jonossa seisten, uskomatonta! Kokemus sekin. Korkeintaan parin tunnin jonotukseen olin varautunut ja suunnitellut paluuta sen mukaan, mutta vasta kello kymmenen bussiin ehdin eli illan viimeiseen. No, eipä tarvinnut sentään yöpyä Helsingissä.

Vasta kuuden tunnin jonotuksen jälkeen pääsimme sisälle, mikä helpotus! Helpotus jalkaparoille, helpotus nälkään jne. Ateneumin Bistrossa päivän salaatti ja kahvit herkkuineen virkistivät, niin jaksoimme kivuta kolmanteen kerrokseen näyttelytilaan. Mutta eikös vielä sielläkin rappusissa ollut jonoa.

Upeita maalauksia! Niitä katsellessa kaikkosi väsymys tykkänään. Lukuisia mitä ilmeikkäimpiä muotokuvia ajan kulttuurivaikuttajista: säveltäjistä, kirjailijoista, näyttelijättäristä ja historiallisista tapahtumista, kansasta. 

En voinut olla toivomatta, että olisipa ollut toisinpäin: näyttelyssä kuusi tuntia ja jonossa vajaa pari tuntia.

Kesäkuinen kesä

Ja ihanainen kaikkialla missä kuljenkin, kotona, puutarhoissa, puistoissa, jokien äärillä. 

Luonto kypsyy tauotta säässä kuin säässä – ja hymyilee heti auringon pilkistäessä poutapilvien rakosista. 

Varjot pihamaalla, puiden rungoilla, vihreillä tantereilla läikkyvät kutsuvasti: ulos, ulos, ei kun ulos. 

Kaisaniemen kasvitieteellinen puutarha kesäkuun (2021) alkupäivänä.

Ja mitä kuulenkaan: käen kukuntaa, mustarastaiden ja satakielten laulukonserttoa, väliin livertelevät peipposet, tintit ja monet muut pikkulinnut. Harakkakin ja varis koivun korkeuksista pistävät sekaan oman rääkäisynsä ei kun soittonsa.

Kuunvaihde Helsingissä

Kävimme viikonloppuna  Helsingissä tapaamassa läheisiäni. Olin niin innoissani, ettei tullut otettua yhtään kuvaa yhteisistä ruokahetkistä, se nyt harmittaa. 

Kotoa lähtiessämme satoi räntää pisin matkaa ja Helsingissä sitten vettä. 

Sunnuntaina tuli käytyä Kansallismuseon näyttelyissä kuin myös kahviteltua, luonnollisesti. 

Keväisen valoisaa oli, räntäsade ei pahemmin häirinnyt. Museosta poistuessamme sää poutaantuikin.

Maanantaina ehdin vielä ennen paluumatkaamme käydä Akateemisessa karttoja katselemassa, pari löytyikin ja muutamassa muussakin kaupassa kuten Lush-kaupassa Mannerheimintiellä. Sieltä ostin seuraavalle vaellusreissulleni palakosteusvoiteen – sellaisen pienen palasen – ei vie paljon tila, on kevyt ja vaikutti kätevältä käyttää matkalla kuin matkalla.

 Hetki jäi aikaa istahtaa ennen bussin tuloa.

*

Kevät. Ajattelen sitä, katselen sitä, sanon sen, ja tunnen ettei se ole sana, ajatus, tahi ajatus, tahi se mitä näen. Katselen maisemaa, se tulee minuun, eikä mitään ole pois tulevilta, kun lähden. (Paronen, Samuli 1990: Maailma on sana, s. 79)