Fågelholkissa luonto näyttäytyy jo sangen ruskeansävyisenä. Pitkä helteinen kuivuuskausi on selvästi aikaistanut biologista kiertokulkua. Mökin pihamaa on keltaisten koivunlehtien peittämä, männyn neulaset ja kävyt täplittävät ruskettunut nurmikkoa. 

Lauantaina kävin Saaran kanssa täällä edestakaisin. Ihasteltiin lehmien saapumista laitumelle, juotiin kahvit, tehtiin pieni kävely ja kokeiltiin saunan lämmittämistä. 

Nopeasti pikkusauna kuumenikin, melkein vartissa. Jostain syystä olen aristellut kiukaan sytyttämistä, mutta taidanpa nyt aloittaa ahkeran saunomisen… siksi helposti se kävi. Puitakin on yllin kyllin. Rentouttavalta ja mukavalta pehmeä löyly tuntui. 

Elokuu on jo ovella, ja vielä on minulla kirjoittamiset ja lukemiset kovasti kesken. Aika rientää, olipa missä vaan, mutta varsinkin täällä luonnonhelmassa; taivaankantta, veden liplatusta ja vesilintujen liikehdintää seuraillessa. 

Käärmettä en olekaan aikoihin ollut katsomassa tai siis pikemminkin pientä säikähdystä hakemassa. Vaikuttaa siltä kuin ampiaiset olisivat jättäneet minut rauhaan.

Pyölniittu-päivillä

Sunnuntaina tuli käväistyä pikaisesti August (Aku) Pyölniitun (1887-1979) museossa. Pyölniittu oli paimiolainen itseoppinut tiedemies, ajattelija, pienviljelijä ja keksijäkin. 

Sisarukset, August, Ida ja Olga asustivat kolmestaan Maljamäenkylän Pajapellon mökissä yli 60 vuotta ja koti on nykyään August Pyölniitun museona. 

Johanna Lehto-Vahteran (Turun Aboa Vetus & Ars Nova -museon johtaja) kertoessa Akun elämästä ja elämäntyöstä saatoin hyvin kuvitella miten Ida ja Olga ahkerina ja hiljaisin huushollerskoina häärivät hellan äärellä, matalissa ja hämärissä huoneissa, ompelivat ja korjailivat vaatteita.

Hissukseen ja vaitonaisna tekivät askareitaan hiljaa liikuskellen, jotteivat vaan häiritsisi alituisesti fundeeraavaa veljeään. 

Aku-veli vaati rauhaa, tilaa ja aikaakin syventyäkseen kirjoihinsa ja kirjoittamiseen. Hän piti kirjoituspaperille puhumisesta hermolepuutuksena. Kirjoittaen hän kritisoi lukemaansa ja järjesteli ajatuksiaan. 

Aika ja ajankäyttö olivatkin Akulle tärkeitä asioita: hän kritisoi tyhjän puhumista ja tyhjäntoimittamista. Melkeinpä voin kuulla hänen tiukan kritiikkinsä somesta ja mediasta. 

Mielenkiintoista oli tutkailla Akun kirjastoa, jossa on kuulemma parisen tuhatta nidettä erilaista kirjallisuutta: tieto- ja kaunokirjallisuuden lisäksi ravitsemus- ja elämäntapaoppaita.

Museo on avoinna vielä ensi sunnuntaina, viimeistä kertaa muuten, siis tänä vuonna. 

Kirjallisuutta:

Lehto-Vahtera, Johanna (2011) (toim.). Näkyviin tuleminen. August Pyölniitun kirjoituksia vuosilta 1907-1917. Paimio: August Pyölniitun museo. 373 s.

Lehto-Vahtera, Johanna (2018) (toim.). Hermolepuutusta. August Pyölniitun ajatuksia. Turku: Sammakko. 126 s.

Sadepäiviä

Viime perjantaina satoi monta tuntia fågelholkissa ja vielä lauantaiaamunakin rankasti. Heikossa tuulenvireessä sse  tuntui mukavan pehmeältä ja ilma kostean raikkaalta. 

Sade toi minulle tervetulleen vapaapäivän helteestä ja ampiaisista. 

Lehmätkin vaikuttivat olevan vähän ihmeissään sadekuurosta. Välillä ne ravasivat selät märkinä niityn päästä päähän, välillä seisoa pällistelivät ja lipoivat suurella kielellään turpaansa. 

Tulivat ne välillä aivan terassin tuntumaan kummastelemaan, pysyttelivät sentään piikkiaidan takana.

Ärhäkkäitä ampiaisia

Helle sen kun jatkuu ja ampiaisten hyökkäily fågelholkissa kiihtyy. Monta minipistosta olen jo saanut. Onneksi en sentään maanantaisen kaltaista pistosta, josta sikisi punoittava ja kivulias patti. 

Kenties pörriäiset haluaisivat terassialueen itselleen. Siinä ne näet hyökkäilevät jo aamutuimaan ja juuri kun olen ihastelemassa aamunäkymää ja nostamassa ensimmäistä kahvikupposta huulilleni. Välistä tuntuu kuin ne odottelisivat oven takana iskeäkseen heti jalkaani. 

Eilen kauppareissullani kävin Paraisten terveyskeskuksessa, mutta kun en ole Paraisilla kirjoilla eivät suostuneet edes vilkaisemaan punkinjälkeä. 

Sain ohjeeksi seurata jos punkin jäljen ympärille tulee rinkula, niin sitten takaisin heille välittömästi. Rinkulan ilmaantuminen kuulemma voi kestää useita viikkoja. 

Ampiaisenpistostakaan ei katsottu, kehotettiin ostamaan hydrokortisonisalvaa ja allergialääkettä. No, ehkä pärjään toistaiseksi ilman kemikaaleja, mutta katotaan.

Punkki!

En meinannut ensin uskoa, mutta outo kohouma varmistui sittemmin punkiksi ja vielä peppuni kyljessä! 

Eilen aamulla jo sen vahingossa huomasin. Yritin rauhoittua - uskottelin näpyn olevan jonkun hyönteisen purema – ja jäin varttumaan ja unohtuikin sitten päivän mittaan. Täällähän piisaa kaikenlaisia pikku ötököitä kuten hämähäkkejä. Enkä sitäpaitsi oikein ulottunut kunnolla näkemään, millaiselta näppy näyttää. 

Aamulla yllätyksekseni näppy tai kohouma tuntui kuitenkin eilistä isommalta ja hitusen terävämmältäkin. Siitäkös mulle hätä! Vaikka kuinka kurkottelin en saanut kohoumaa kunnolla näkyviin, sitten muistin, että ota kuva puhelimella. Kuvastakaan en oikein saanut selvää mikä se on. (Isäntäkin käväisi mielessä, mutta enhän nyt ikimaailmassa olisi juljennut peppuani hänelle näyttämään!) 

Seuraavaksi muistin, että onhan minulla täällä Sattmarkin puodista ostettu punkkilaastari. Kokeilenpa sitä, olkoon näppy sit mikä vaan. Ohjeen mukaan muutaman minuutin saisi vaikuttaa, maksimissaan 30 minuuttia. 

Kurkkasin välillä, oliko laastariin jotakin tarttunut, mutta ei, joten vielä odotin. Lähes maksimiajan kulutta nappasin laastarin pois, mutta ei siinä mitään näkynyt. 

Ehkei olekaan punkki, aprikoin toiveikkaana, mutta kun näppy tuntui entistä korkeammalta, kiskaisin sen irti. Ja kas, selvästi joku musta, pistemäinen ötökkä irtosi! Hyi, lyttäsin sen inhoten paperiin. Nyt ei ollut enää kohoumaa, vaan siisti vaaleanpunainen jälki. Lieköhän ollut nymfi? 

Eilen muuten ampiainenkin teki äkkinäisen syöksyn polveni liepeelle. Sen iskiessäni olin terassilla kaikessa rauhassa puhumassa siskoni kanssa. No, se taisi pitää vahtia, ettei täällä puhuta, ei ainakaan ääneen. 

Mojovasti ja kivuliaasti se iskikin. Näköjään mökkiläistä nyt koetellaan helteen lisäksi punkeilla ja pörriäisillä. No, seurataan ja katotaan.

Hellettä, hellettä!

Olin jo melkein unohtanut miltä kunnon helle tuntuu: ensin mukavalta, mutta sitten paahde ottaa valtoihinsa. Vähitellen se uuvuttaa vieden voimat. 

Tuumailen: mitä sitä taistelemaan, antaudutaan lämpöön, heinäkuiseen ihanaan lämpöön, tuoksuihin ja katsellaan varjoja ja kaikkea muuta mitä luonto esittää. 

*

Perjantaina lehmät kirmasivat aivan mökin ikkunan taakse laiduntamaan. Kivaa niitä oli seurailla – ehkä molemmin puolin – vähän väliä ne pysähtyivät katsomaan, että kukas toi on. No, perjantain iltapäivällä ne saivatkin niskaansa kunnon sadekuuron. 

Tuli nimittäin ukkosen jylistessä rankasti vettä. Ja pitkään kaatamalla satoikii, monta tuntia. Se oli täällä kesän ensimmäinen todellinen sadepäivä; juhannuksenakaan kuulemma ei tullut tipan tippaa.

Nyt lehmät on ajettu laiduntamaan etäämmälle. Isäntä näet antaa ruohon vielä kasvaa pidemmäksi ja kasvaahan se nyt sateen jälkeen hyvin.

Paraisten ruusutarha

Fågelholkissa murkinat kävivät vähiin – oikeastaan kunnon ruoka loppui jo lauantaina. Jotenkin sain kitkuteltua eilisaamuun. Viimeiset ruiscracerit ja juustoviipaleet riittivät nipin napin aamukahville. 

Vietinkin sitten tovin Paraisten keskustassa – flaneerasin pitkin Kauppakatua auringon helottaessa.

Ihastuttava ruusuryhmä: Rosa ’Raubritter’ (Moderna Buskroos-Gruppen)

Ensimmäiseksi osuin hehkuvaan ruusutarhaan enkä malttanut olla pysähtymättä ja ihailla auringossa kylpeviä ja loistavia erilaisia ruusuja. 

Puutarhurikin oli siinä sopivasti paikalla kirvoja ruiskuttamassa. Oli kiintoisaa kuulla, miten hän saa ruusut niin upeasti hehkumaan. Ruusujenhoito kuulosti ammattilaisen kertomana helpolta ja vaivattomalta, kunhan lämpöä ja valoa riittää. Ei tarvitse edes kastella! Ainoa vaiva on tuholaisten pitäminen loitolla.  

Viola Renvall (Saga Viola Magdalena Renvall-Krokfors, kirjailija, 1905-1998) ruusujen keskellä.

Valkohäntäpeurat

Aamuvarhaisella valkohäntäpeurat tykkäävät murkinoida rantaniityllä. Rohkeitakin ovat, yksi iso ja kaksi pienempää, eivät ne paljon hätyyttelystäni perusta. 

Korkeintaan vähän nostavat päätään. Siinä sitten yhtenä aamuna tuijottelimme toisiamme, aamun hiljaisuudessa. Vasta kun vähän äänekkäämmin aloin metelöidä, isompi otti pitkän jättiloikan metsään. 

Loikatessaan se päästi kummallisen puhinan, aivan kuin olisi vihoissaan puhissut joutuessaan vehreältä apajalta poistumaan. Enpä ole sellaista ääntä ennen kuullutkaan. 

Puun taakse se jäi seurailemaan - mikäs sen siellä ison kuusen takana oli kyttäillä - pienemmät peurat eivät olleet moksiskaan vaan jatkoivat herkutteluaan.

Lehmät laitumella!

Fågelholkissa taas, olin näet pari päivää poissa. Tullessani eilen lehmät säntäilivät laumana veräjälle.

Ovatkin näköjään aika vikkeläkinttuisia! Kerääntyivät lähes kaikki siihen tuijottamaan, aivan kuin olisivat pitkään odottaneet tuloani. Olipa kiva! 

Minä sitten aprikoimaan, miten päästä eteenpäin. Veräjää ei passannut aukaista, siitähän ne olisivat kirmanneet ulos kukin taholleen. 

Lähdin kävellen katsomaan, josko isäntää näkyisi avuksi. Eipä näkynyt. Näkyi valtavia kärpäsparvia sihahtavan ilmaan polun varren tuoreista sontaläjistä. Taas tuli Camino mieleen kulkiessani Espanjan Galiciassa. Siellä niitä sontaläjiä vasta olikin! Ja lehmäletkoja tuli vastaan niin kapealla polulla, etten tiennyt mihin väistää. (Taisin tästä kirjassani Annan sydämen ohjata mainitakin.) 

Palaanpa fågelholkkiin, kotvan kuluttua näet isäntä pyöräili paikalle raskastekoista veräjää aukaisemaan ja huiskimaan lehmiä etäämmälle. Eivät meinanneet väistää autoa, vaan änkesivät puskuria nuoleskelemaan. Keksin onneksi painaa torvea ja siitäkös lehmät hypähtelemään sivummalle. Melkein itsekin pelästyin. 

Tästä lähtien ennen kuin lähden autolla minun pitää katsoa missä lehmät. Jalkaisin helpompaa, kiipeän vain veräjän yli… no, tiedä sitten.

Sooloretriitti

Täydet kaksi kuukautta olen fågelholkissani oleskellut, tosin asioiden pakosta ollut välillä päiviä poissa. 

Pidän täällä retriittiä soolona, tuntuu kuin kulkisin Caminolla. Erona tietysti se, että fyysisesti olen paikallani. En ole kulkemassa pyhiinvaellusreittejä kauniita näkymiä ihastellen, vaan pohdiskelemassa rauhallisessa paikassa vanhojen, suurten koivujen ja valtavan männyn alla, katajien, leppien ja luonnonkukkien ympäröimänä. 

Mieli täällä herkistyy kuin Caminolla ikään asettuen samankaltaisiin tunnelmiin kuin olen kuvannut kirjassani Annan sydämen ohjata - Kirjoituksia vuosilta 1997-2017. Yhtäläisen tunnelman saa aikaan ei niinkään kävely etapista etappiin, vaan Suomen rikkaan luonnon seuraaminen. 

Päivittäin se vaihtelee näkymineen ja äänineen. Parhaillaankin puuskainen pohjoiskoillinen tuuli vääntelee ja kiskoo vanhojen puiden oksia, heittelee niitä ja käpyjä mökin katolle niin että kolahtaa. 

Nurkissa natisee ja suhisee – niin, koko luonto on jatkuvassa liikkeessä. 

Yhden, vain yhden kukan, pelargonin, olen tänne tuonut. Katselen näet mieluimmin erilaisia heinäröyhyjä ja luonnonkukkia, joita on tovin sitten ilmaantunut lisää kuivalle ruohikolle. Niiden myötä heinäkuu tuoksuu...