Omakustanne - valmiina

Siinä se nyt on, omakustanteinen kirjani valmiiksi painettuna!

Omakustanne

Omakustanteeni Annan sydämen ohjata on melkein jo ovella. Sitä odotellessa herkuttelen pääsiäisleivoksella.

Kissavahtina

Tai pikemminkin taisin olla kissan vahdittavana. Aika veikeä se oli ja mukava seurailla. Kesti aikansa ennen kuin totuttiin toisiimme. 

Lähestyi näet minua perin äänettömästi ja kun huomasin, ihan hätkähdin niin että kissakin pelästyi ja ryntäsi etäämmälle. Välillä en tiennyt missä se luuraili. Haeskelin ja kysyin ääneen, että missäs oikein olet, kunnes näin sen tuolin alla tai pahvilaatikossa tuijottamassa. 

Välillä se tuli siihen naukumaan, kysyin taas että mikä hätänä. Kissa lähti naukuen kävelemään ja minä seuraamaan, mennessään vain vilkaisi, seuraanko. Vähän siinä pyöriskeltiin, kunnes asetuttiin. 

Parvekkeella se tykkäsi olla ja pällistellä. Sunnuntaiaamusella ulkona oli kovin hiljaista – ei lintuja, ei ihmisiä eikä liikennettä. Vähän myöhemmin näkyi joku liikkuvan koiransa kanssa. Heissä oli kissalla seuraamista. Taisi seurailla myös viereisen uudisrakennuksen katolla läpättävää mustaa muovia.

Muutaman kerran avasin parvekkeen oven ja jätin auki. Silloin alkoi varsinainen näytös: Kissa näet otti pikaspurtin kaukaa sisältä, pinkaisi täyttä vauhtia suoraan oven raosta parvekkeelle ja ylös telineelleen. Istahdin lähelle ihastelemaan sen notkeaa kiitoa ja vauhtia. Muutaman kerran toisti spurttejaan parvekkeelle. Ja kun suljin oven, alkoi samanlainen spurtti ja ryntäily sisällä: lattialta sohvalle, sohvalta ikkunan pielille, tuolille ja ties mihin. Vähän hermostuin moisesta hepulista, rauhoittui onneksi, taisi olla vain huomionkipeä. 

Täältä peittokäärön sisältä en meinannut sitä löytää. Hissukseen, aivan äänettömänä siellä loikoili. Mutta heti kun keksin hänet, tuli sieltä pois.

Selvät plasmat, siis hoito-ohjeet, olin saanut: aamulla märkämuonakippo pois ja tilalle kuivamuonakippo päiväksi tietylle paikalle. Ja illansuussa kipot toisinpäin. Vesikippoja oli monessa nurkassa. Sitäkin, kun kissa latki vettä, oli jännää katsella. 

Oli meillä lapsuudessani kotona Lissu-kissa. Kumma, etten muista sen sisällä olosta paljon mitään. Mutta se olikin isäni kissa ja paljon ulkona. Sen muistan, kun äiti oli paistanut pääsiäiseksi imellettyä mämmiä tuohiropposissa, savikipoissa ja muissa astioissa ja nostanut ne sitten yöksi uunista jäähtymään pöydän reunoille. Aamulla huomattiin, että kissa oli maistellut äidin suureksi harmiksi melkein jokaisesta kiposta. 

Mutta kaiken kaikkiaan, helppoa ja mukavaa kuin mikä on kissavahtina olla. Sanoinkin, että jos tarvetta, mieluusti tulen uudelleen.

Sauvossa tapahtuu...

Sauvon museolla on sunnuntaina 25.3.2018 kello 13 huutokauppa, jossa myydään kauniita A. Hindénin tauluja. 

Myös muuta huutokaupattavaksi lahjoitettua vanhaa tavaraa on myynnissä. 

Museokahvilassa voi kuulemma nauttia leivonnaisia ja ulkona grillataan sauvolaista makkaraa. Pahus, kun olen estynyt, olen näet kissavahtina viikonloppuna.

Toinen lumikenkäilypäivä

Tänään tein pidemmän, puolitoistatuntisen lenkin lumikengillä, eilinen kun ei tuntunut missään. 

Ja mitenkä taas nautinkaan läpsytellä pitkin joen viertä! Aurinko lämmitti mukavasti, eikä tuulta ollut juuri nimeksikään. Niin ja se rauha ympärilläni risukoiden läpi puskiessani. Paikoitellen tuntui jo sohjoiselta auringonpaisteen vaikutuksesta. 

Pari ihmistä käveli joen jäällä. Minusta on aina kiva nähdä joku muukin kulkija lenkeilläni. Niin nytkin ja aloin huikkailla heille tervehdyksiä ja vilkutinkin. Mutta eivät nostaneet eväänsäkään, eivät olleet huomaavinaankaan. Ajattelin että pakko niiden oli jo kaukaa minut nähdä, punatakkisen möhkäleen. No, taisivat ajatella, että se on joku bimbo kun huitoo. Mutta entä jos olisin tarvinnut apua.

Kuin lohdutukseksi moisesta välinpitämättömyydestä joen toisella puolella asteli pitkähäntäinen kettu vähän väliä pysähdellen.

Siitä töllistelystä lähdin sitten liikkeelle ja kas, kupsahdinkin mahalleni. No, ei käynyt kuinkaan, molemmat lumikengät vain irtosivat. Niitä uudelleen kiinnittäessäni huomasin miten syvälle jalat uppoavat ilman lumikenkiä. 

Varsin mukavaa niillä oli tänäänkin astella, piti vaan varoa etteivät mene ristiin. Kipusin pikkumäennyppylöitä ylös ja alas, maha vaan piukaksi ja annoin mennä. Ehkä ehdin niillä vielä taimikossakin astella, mutta katotaan.

Lumikenkäilyä

Pääsinpäs kokeilemaan lumikenkäilyä tänä talvena, kiitos kirjaston. 

Eilen näet hain kirjastosta pari varamaani kirjaa ja mitenkäs katse osuikin lainauspisteen läheisyydessä oleviin lumikenkiin. Kuulin sitten, että niitä voi lainata. Kaksi kokoa siinä oli, painon mukaan. 

Pyörittelin lumikenkäpussia sanoen, että saankohan ne kannettua kotiin, jalkaisin kun olen. Siihen kirjaston henkilö: ”Voit kävellä niillä kotiin.” Takanani olevan mies purskahti nauruun ja minuakin nauratti: aika hassun näköistä olisi minun niillä lampsia pisin hyvin hiekoitettua Vistan tietä.

Illemmalla niitä pyörittelin ja katselin, miten saisin jalkaan ja jalassa pysymään. No, jätetään huomiseksi, meinasin. 

Tänään puolenpäivän jälkeen aurinkoinen sää innoitti kokeilemaan. Paksuksi piti minun pukeutua, sillä tuuli oli hyisen kylmää. Vallan mahtavaa olikin sitten Vähäjoen reunamilla lumihangessa käppäillä ja pihan lumikasoissa. Näin ekakerralla vartin lumikenkäily sai riittää, huomenna pidempään.