Tänään tein pidemmän, puolitoistatuntisen lenkin lumikengillä,
eilinen kun ei tuntunut missään.
Ja mitenkä taas nautinkaan läpsytellä pitkin
joen viertä! Aurinko lämmitti mukavasti, eikä tuulta ollut juuri nimeksikään. Niin ja se
rauha ympärilläni risukoiden läpi puskiessani. Paikoitellen tuntui jo sohjoiselta auringonpaisteen vaikutuksesta.
Pari ihmistä käveli joen jäällä. Minusta on aina kiva nähdä joku muukin kulkija
lenkeilläni. Niin nytkin ja aloin huikkailla heille tervehdyksiä ja
vilkutinkin. Mutta eivät nostaneet eväänsäkään, eivät olleet
huomaavinaankaan. Ajattelin että pakko niiden oli jo kaukaa minut nähdä, punatakkisen
möhkäleen. No, taisivat ajatella, että se on joku bimbo kun huitoo. Mutta entä
jos olisin tarvinnut apua.
Kuin lohdutukseksi moisesta välinpitämättömyydestä joen toisella puolella asteli pitkähäntäinen kettu vähän väliä pysähdellen.
Siitä
töllistelystä lähdin sitten liikkeelle ja kas, kupsahdinkin mahalleni. No, ei käynyt
kuinkaan, molemmat lumikengät vain irtosivat. Niitä uudelleen kiinnittäessäni
huomasin miten syvälle jalat uppoavat ilman lumikenkiä.
Varsin mukavaa niillä
oli tänäänkin astella, piti vaan varoa etteivät mene ristiin. Kipusin pikkumäennyppylöitä
ylös ja alas, maha vaan piukaksi ja annoin mennä. Ehkä ehdin niillä vielä taimikossakin astella, mutta katotaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti