Tässä yhtenä heinäkuun viikkona sain kutsun kissavahdiksi. Sitä olinkin jo tovin odottanut. Taisi se kissa vielä muistaa minut, heti hypähti laukulleni.
Harmi vain etten ollut kunnossa alkukesän taimikonhoidosta; ympäristöön tutustuminen jäi kovin laihaksi. Pari lenkkiä sain tehdyksi kauppareissun yhteydessä.
Mukavaa vaihtelua oleiluuni kissan kanssa toi W:n ja K:n kutsu iltapalalle pieneen italialaiseen ravintolaan Limoneen. Todella piristävää. Minulla taisi olla vaan mahdoton puheripuli heidän kanssaan. En näet ollut vähään aikaan ihmisten kanssa puhellut.
Kaupassakin kun kävin, niin mykkänä ja toisiaan väistellen ihmiset tekivät ostoksiaan – koronatartunnan pelossa siis.
Hyi kauhistus! En meinannut näkemääni uskoa ja mikä haju. Taisi olla kuitenkin omaa syytäni, kun annoin sen siinä niin pitkään koisia, lähes kolme tuntia. Oli niin tyytyväinen ja rauhallinen matkalaukkuni päällä, kurkisti välillä missä olen, etten raskinut.
No, mitäs tapahtumasta, siitä sitten nopeasti korjaamaan ettei pahemmin imeydy. Rauhoituttuani sain kaiken siististi pois, hajunkin, pahvinpaloilla ja pesuaineella kostutetulla paperilla Onneksi laukun vetoketju oli kiinni. Saarasta se oli uskomatonta, ei ole koskaan ennen moista tehnyt!
Taisi kissa olla stressaantunut ja ikävissään, kun olin niin pitkään. Joka päivä yritin vähän leikkiä, ja aina kun istahdin tuli se siihen kiehnäämään, jolloin tovin silittelin. Jotenkin tuntui, etten osannut oikealla tavalla silitellä enkä leikkiäkään, tottumaton kun olen. Ja kun se teki äkillisiä syöksyjään, minä heti säikähtämään niin että kissakin taisi hätkähtää, vaikka kuinka yritin leikkiessä valmistautua sen syöksyilyyn: oles nyt rauhallinen, kohta se hyppää ja vauhdilla.
Suloinen ja kiva se on ja niin siisti ja helppohoitoinen.
*
Valtavasti on taimikko seitsemässä viikossa rehevöitynyt! Sen verran on aikaa viime käynnistäni. Pakko sinne on kohta taas sahoineni päästä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti