Pitkällä lenkillä

Viimeksi viime perjantaina tein pidemmän rundin lenkkikaverin kanssa. 

Käveltiin Paimion polkua ja hiekkakuoppien ympäristöä. Sää oli mitä hienoin jo aamu yhdeksästä. Maa oli hienoisessa kuurassa ja puuterimaisen lumen valkaisema sieltä täältä. 

 Muutaman tunnin jälkeen aurinko alkoi helottaa lämpimästi sulattaen lumien ja jäiden rippeitä.

 Ihan kuin kuntoni olisi noussut, sillä kahdenkymmenenyhden kilometrin jälkeen jaloissa kyllä tuntui, mutta ei kovin pahalta vaan sopivasti tönköltä. Seuraavana aamuna olo oli mitä mainioin.

 Ja taas olin äärest kiitollinen lenkkikaverin seurasta, sillä kävelytunnit vilahtivat melkein huomaamatta. 

Voi olla, ettei reissustani tule mitään koronaviruksen takia, siltä alkaa vaikuttaa, mutta katsotaan. Eikä se mitään, jo ajatuskin pyhiinvaellusreissusta on innoittanut kuntoilemaan – ehkä kuitenkin suurin innoitus tulee hyvästä ja virkistävästä mielestä, joka seuraa aina lenkin jälkeen. 

Miten kävi – kirjattomuuden

Kokeilin kirjatonta tammikuuta (postaus 30.12.19) siten, etten ostaisi ainuttakaan kirjaa, etten lainaisi kirjoja enkä lukisi kotosallakaan olevia. 

No, muutaman päivän onnistuinkin, ehkä viikon tai puolentoista ajan. Sitten taukokokeiluni raukesi, sen sijaan aloin ihmetellä itsekseni: Miten ajatus edes juolahti mieleen. Eihän lukeminen estä kirjoitteluani – päinvastoin, se on ravintoa siihen.

Jaa’a kaikenlaisten kirjojen lukeminenhan antaa niin paljon. 

Agneta Pleijel: Man läser för att bryta sig ut ur sin isolering. Läsningen öppnar vägen till världen där utanför. Att läsa är att bli delaktig i ett samtal. 

Kirjojen ostamiseni kyllä tyrehtyi, siinä siis onnistuin. Ja sitä voin jatkaakin, onhan kirjasto ja onhan minulla yllin kyllin kirjoja kotona, joihin paneutua. 

Ja mitä sitten luin? Luin muun muassa Päivi Laitisen Reissunaisia, Jonathan Franzenin Maailman äärillä ja Pentti Haanpäätä (useampia), Blaise Pascalia (useampia) Agneta Pleijelia, Tomas Tranströmeriä. 

*

 Eilen Paimion Polku -reitillä 31.1.2020, sattui olemaan poutaa.

Paimion Polku

Tänään kävelin Paimion Polku-reitin. Uskaltauduin tälle pitkälle reitille, kun sain seuraa. Seurassa kilometrit taittuivatkin huomaamatta kuin myös polun vaikeammat ja märemmät kohdat. 

Kaiken kaikkiaan hyvässä kunnossa polku on, liukkauttakaan ei kallioilla ollut. Sää oli mainio.

Lumihiutaleita leijaili aamusella jonkin aikaa, poutaantui sitten, pilvet kaikkosivat ja aurinko pääsi värittämääm polun ympäristöjä upeiksi katsella.

Kaunista ja virkistävää oli. Saa nähdä, ehdinkö vielä polulle ennen lumen tuloa.

Polkuretkellä

Tulihan se intiaanikesä ja siis vallan mainio sää osallistua Paimion Polku -tapahtumaan.

Ajattelin, että kaunis sää olisi houkutellut ihmisiä enemmänkin retkeilemään. Itse lähdin liikkeelle vasta kymmenen jälkeen. Sittemmin kuulin ihmisten lähteneen paljon aiemmin, siksi ketään ei näkynyt.

 Vähän oudolta tuntui nyt täällä kävellä yksikseni ilman Johannesta.

Aivan kuin nämä koivutukit olisivat unohtuneet polun varteen - eipä taida olla enää käyttöä ihmiselle, vaan koti sienille ja kääville.

Tässä kohtaa on nyt hyvä opasmerkki. Joskus on käynyt niin, etten ole ajatuksissani huomannut kääntyä alas vasemmalle vaan jatkanut eteen päin ja ihmettelemään, että missä nyt olen.

Tässä kohtaa sattui minulle nolosti. Kun näin lenkin puolessa välissä tämän kahvipisteen herkkuineen, ilahduin kovasti että nyt kahville.

Mutta sitten muistin, ettei ole rahaa sentin hyrrää mukana. Harmittelin kovasti, etten ollut varautunut, mutta enpä ollut nähnyt missään ilmoitustakaan.

Harmini vaihtui kuitenkin iloksi, kun minulle tarjottiin kahvikupponen ja ystävällinen tyttönen tarjoili vielä kotitekoisen voipullan siihen tykö. Voi kun maistui ja virkisti!
Kotona sitten äkkäsin, että olisin voinut maksaa Pivolla.

 Hyvästi on korjattu nämä ylityspaikat, onneksi, sillä viime kerralla olivat aika huterat. Minäpä innostuin vielä Johanneksen kauhuksi tanssahtelemaan lahonneella laudalla. No, vähän jännitystä täytyy olla, sanoin.

Mahtava aurinkoinen sää, kauniit maisemat, hehkuvaa ruskaa, niin eipä parempaa ulkoilusäätä voi toivoa. Lopuksi sain vielä kunniakirjankin päivän samoilustani, mutta ennen kaikkea hyvän mielen.