Tulihan se intiaanikesä ja siis vallan mainio sää osallistua Paimion Polku -tapahtumaan.
Ajattelin, että kaunis sää olisi houkutellut ihmisiä enemmänkin retkeilemään. Itse lähdin liikkeelle vasta kymmenen jälkeen. Sittemmin kuulin ihmisten lähteneen paljon aiemmin, siksi ketään ei näkynyt.
Vähän oudolta tuntui nyt täällä kävellä yksikseni ilman Johannesta.
Aivan kuin nämä koivutukit olisivat unohtuneet polun varteen - eipä taida olla enää käyttöä ihmiselle, vaan koti sienille ja kääville.
Tässä kohtaa on nyt hyvä opasmerkki. Joskus on käynyt niin, etten ole ajatuksissani huomannut kääntyä alas vasemmalle vaan jatkanut eteen päin ja ihmettelemään, että missä nyt olen.
Tässä kohtaa sattui minulle nolosti. Kun näin lenkin puolessa välissä tämän kahvipisteen herkkuineen, ilahduin kovasti että nyt kahville.
Mutta sitten muistin, ettei ole rahaa sentin hyrrää mukana. Harmittelin kovasti, etten ollut varautunut, mutta enpä ollut nähnyt missään ilmoitustakaan.
Harmini vaihtui kuitenkin iloksi, kun minulle tarjottiin kahvikupponen ja ystävällinen tyttönen tarjoili vielä kotitekoisen voipullan siihen tykö. Voi kun maistui ja virkisti!
Kotona sitten äkkäsin, että olisin voinut maksaa Pivolla.
Hyvästi on korjattu nämä ylityspaikat, onneksi, sillä viime kerralla olivat aika huterat. Minäpä innostuin vielä Johanneksen kauhuksi tanssahtelemaan lahonneella laudalla. No, vähän jännitystä täytyy olla, sanoin.
Mahtava aurinkoinen sää, kauniit maisemat, hehkuvaa ruskaa, niin eipä parempaa ulkoilusäätä voi toivoa. Lopuksi sain vielä kunniakirjankin päivän samoilustani, mutta ennen kaikkea hyvän mielen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti