Vuodenvaihdetta odotellessa

Kortteerissa olen vielä täällä Palttassa, ja vuotovahingon takia ollutkin enemmän kuin muina vuosina. Kummallista, outoa aivan kuin pahaa unta näkisin… 

Kiirehdin ulos ennen puolta päivää. Ulkona pieni pakkanen, oli jo valoisaa astella. Maa askelteni alla kuivaa, sepelit narskuivat äänekkäästi kenkien alla. Rahisi, kuin olisi piikkikengät jalassa. Tuli mieleen pakkaslumessa kävelyt. Nyt ei ollut lumesta tietoa, ei ole ollutkaan vielä tänä talvena. 

Ruokakauppaan kiirehdin. Kesken kävelyä johtui mieleen: miksi kiirehdin, mikä kiire minulla on? Mennääs nyt rauhallisesti.

 

Niin, ei ole mihinkään kiiru, ei enää. Toisin kuin ns. ruuhkavuosina. Tuolloin yksinhuoltajana kiireentuntu oli alituinen seuralainen. Huomaan vielä nytkin vanhana kiireen tunteen jääneen minuun epämääräisenä tunteena, välistä hosumisena… 

Ennen siivoukset, saunomiset kuuluivat uudenvuodenaattoon, siis samoin kuin jouluaattoon. Uudenvuodenaattoon kuului aina tinojen valamiset. Kuumalla hellalla kuumennettiin tinakauha, jossa paksu tinakimpale. Kauhasta valuva tina heitettiin vesiämpäriin, iholle tai silmille roiskahtamista pelättiin. 

Siinä kului ilta, kun jokaiselle lapselle ja vanhemmille piti roiskauttaa oma tina. Jänniä tinamuotoja ja -hahmoja muodostuikin. Niistä tulkittiin ennustuksia, olisiko rahaa tulossa tai mitä hyvää tai pahaa näytti tulevalle vuodelle. Silloin tinan myrkyllisyydestä ei ollut tietoa.