Päivälenkin jälkeen odoteltiin vieraita. Odotellessa kastelin Astan moninaisia vielä kukkivia kasveja. Ajattelin siinä, että on Astalla niiden hoidossa aika puuha, esim. helteisinä päivinä pitää kastella kaksi kertaa päivässä: täyttää ja nostella 10 litran kastelukannuja, ja niitä oli monta, varsinaista voimailua.
Lunan kanssa on ollut mukavaa vipinää. Luna valloitti aina vierailijat ja oli niin innoissaan ja touhuissaan: sen menoa oli kaikkien ilo katsella.
Yhtenä päivänä Luna teki minulle kepposen, otti nimittäin ja hävisi. Minulla kai kesti liian kauan ennen kuin olin ulkona flexin kansa.
Jestas kun huolestuin. Haeskelin kaikkialta: kävelin kutsuen sitä lenkkitiet ylös ja alas, siis kaikkialta missä oltiin käyty, mutta ei haukahdustakaan. Alas rantaan jyrkkiä rappusia (yli 300 askelta) pitkin en uskaltanut lähteä. Epäilytti, jos vaikka menetän tasapainoni.
Asta kyllä sanoi, ettei pidä huolestua, se voi olla kadoksissa puoli tuntiakin. Nyt se oli ollut lähes tunnin poissa! Olin hirveän hädissäni. Mutta sitten meinasin, että parasta istahtaa terassille odottamaan ja luottaa että kyllä se tulee. Ja näin kävi, vihdoin äkisti ilmaantui, ja minkä näköisenä: aivan märkänä, kuono ja tassut kurassa.
Loppupäivä otettiin iisisti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti