Vakuuttuakseni listasin syitä, jotka tekevät vaelluksen minulle liian haasteelliseksi, kuten kylmyys (eväät jäätyvät) ja kahvi- ja majapaikkoja on liian harvassa (ja monet ovat suljettuja tai pitävät lepopäivää).
Mutta erityisen rasittavaa näin talvisaikaan on ollut se, kun vaellusreitti on varsin puutteellisesti opastettu.
Etapit ovat muutenkin pitkiä ilman ylimääräisiä lenkkejä.
No, näissä tunnelmissa olin vielä aamupalalla, että heti sen jälkeen kiiruhdan juna-asemalle.
Aamupalalla minun piti ilmoittaa majatalon emännälle, jäänkö vielä yöksi vai jatkanko kävelemistä. "Kyllä lähden, mutta ehkä jatkan kuitenkin junalla", sanoin. Siihen majatalon emäntä, että nyt on hieno sää kävellä, päivästä tulee aurinkoinen ja hieno.
Yhdeksän maissa olin kadulla. Katsoin vasemmalle, siellä on juna-asema ja katsoin oikealle, siellä on vaellusreitti.
Kyllä näin kauniina päivänä pitää kävellä eikä junassa istua, päätin siltä seisomalta.
Kaduilla alkoi olla jo vilkasta ja ihmiset touhukkaina. Itse olin yhä tyytyväisempi päätöksestäni kävellä, ja olo oli kepeä.
Kohta pikaa näkyi selkeä reittiopastekin, keltainen simpukka. Kaikki oli mallillaan, ajattelin.
Aamut ovat yleensä minusta parhaimmat kulkea. No, pienen, ehkä kilometrin pituisen, ylimääräisen lenkin onnistuin innoissani kävelemään.
Pirteä vanhempi nainen sivakoi minut kiinni. Siinä sitten juteltiin, sanoin että kylläpä kuljet kovaa. "Minulla ei ole noin painavan näköistä rinkkaa", hän sanoi. Ja jatkoi, että missä simpukkani on. Sanoin, että on vielä rinkan taskussa. "Se pitää olla ulkona riippumassa", jatkoi hän vielä.
Ja sitten alkoi tulla ohjeita reitistä ja kirkoista, että niissä kannattaa käydä.
Touhukas kun oli, jatkoi menoaan.
Minusta pieni juttutuokio oli piristävää.
Tulin sitten hänen mainitsemaan moderniin Pfarrei St. Nikolauksen kirkolle Reutessa.
Siinä kirkon liepeillä minulla oli päivän toinen juttutuokio mukavan miehen kanssa. Hän puhui mieluusti englantia ja hyvin puhuikin. Kysyin syytä, sanoi työskennelleensä lentoyhtiössä Lontoossa vuosia, ja että muitakin kieliä osaa.
No niin, kuulin kirkon olevan avoinna ja että sieltä saisin leiman pyhiinvaelluspassiini, niin sinne sitten.
Tähän saakka vaelluspäiväni sujui loistavasti: oli mahtava sää, aurinkoa, tyyntä ja mukavia juttutuokioita. Mutta sitten alkoivat tavanomaiset harhailuni. Nimittäin simpukka-merkkejä oli yhä harvemmin tai siten, etten saanut selvää minne merkki opastaa.
Kun pääsin metsätielle, merkit loppuivat tyystin.
Vilkaisin taakseni, sillä tuntui että joku seuraa minua. Ja kas, söpö ruskenmustanviiruinen kissa kulki aivan kantapäilläni.
Miten pitkään, mistähän se tuohon on tullut. Pysähdyin, kissa naukui ja kiehnäsi siinä itseään housunlahkeisiini. Sanoin, että mene kotiin, nach Hause.
Jatkoin kulkemistani ja kissa vaan perässäni. Siinä me kuljettiin peräkanaa, kissa ja minä, hassua.
Pysähdyin taas toistamaan komentoni, mutta ei, vaan jatkoi kulkuaan nyt vierelläni kuin paraskin kaveri, kuin olisi siinä aina kulkenut.
Olin huolissani kissasta, että miten pitkään seuraa, ja olin huolissani, että missä mahdan olla. Jossakin vaiheessa, kun vilkaisin taakseni, kissa oli jäänyt tielle istumaan.
Jaahas, oikeastaan mukava matkaseuraa tuo olisi ollut, mutta hyvä kun itsekin nyt selviän, ajattelin.
Jouduin yhä syvemmälle metsään. Metsäteitä oli useita. Yhdessä kohtaa edessäni oli neljä mahdollisuuta valita tie, eikä missään opasteita.
Mietin, että no niin, täällä sitä taas vaihteeksi metsän siimeksessä pyöritään. Oli lauhaa, tyyntä ja maa roudassa. Hyvä täällä on kulkea, aina jonnekin tulen, ennemmin tai myöhemmin, lohdutin mieltäni.
Päätin kulkea valoa ja liikenteen ääntä kohti. Se oli hyvä päätös, sillä tuon Voggenreute-kyltin jälkeen kävely alkoi luistaa. Ehkä olen ollut kaiken aikaa oikealla reitillä, sitä en tiedä vieläkään.
Vasta täällä näin simpukka -merkin...
ja kun lähdin sitä opastetta seuraamaan, päättyi tie lantakasoihin ja oikealla puolella oli jätteenkäsittelylaitos.
Kävelin sellaisten paikkojen läpi kuin Grodt ja Muttensweiter. Ei baaria, ei mitään.
Tulin Steinhauseniin, täällä nyt majailen.
Kauniit ovat maisemat vaikka talvi tekee tuloaan. Iloa vaellukseesi.
VastaaPoistaKiitos Sannakajsa, ja voimia sielläkin!
Poista