Steinhausen...

Aamulla majatalossa herättyäni piti hetken miettiä, missä oikein olen ja miten tänne päädyin.

Muistin kävelleeni monen kylän läpi tihraillen, josko näkyisi keltaista simpukkaa, kauppaa tai kahvilaa. Kun ei ollut, tuli kävelykilometrejä paljon, liian paljon yhdelle päivälle, rinkka painoi ja aikaa kului. Aloin olla aika väsyksissä.

Sitten tulin tähän Steinhausenin kylään ja opaskirjaseni mukaan ainakin tässä kylässä piti olla mahdollista syödä ja majoittua. Mutta missä täällä, pohdiskelin.

Autoja oli, mutta ei ihmistä keltä kysäistä. Mutta sitten näin postipojan, no kiiruma kaupal kysymään kahvilaa. "Kylässä on yksi kahvila ja se on nyt suljettu", sanoi ja riensi eteenpäin. En ehtinyt kysäistä majapaikasta.

Siinä sitten harmistuneena mietin, mitä tehdä. Bussipysäkin aikataulusta näin seuraavan bussin tulevan vasta parin tunnin kuluttua. 

Aurinko paistoi, oli kaunista, mutta kylmä alkoi hiipiä vaatteisiini. 

Kävellessä on lämmin ja hyvä, mutta heti kun vauhti hiljenee ja seisoskelen, niin vilunväreet pakkaavat päälle.

Aivan jalkakäytävän vieressä sijaitsee upea vanha kirkko, Wallfartskirche St. Peter und Paul, ovi oli auki, onneksi.

Sanoin rinkalle, että mennäänpäs sisälle, istutaan ja huilataan vähäsen. Siinä me istuimmme rinnakkain, minä ja rinkka, kirkon kapealla puupenkillä.

Ymmyrräiskinä katselimme huikean kauniita maalauksia ja koristeita. Nälkä kun oli kova, aloin syödä niukkoja eväitäni. Kahvijanokin oli kova, oli sentään vettä.

Sisään tuli ihmisiä, piti lopettaa syöminen ja ryhdistäytyä. 

Sitten muistin, että minullahan on Oberdischingenin majapaikasta saamani lista majapaikoista aina Konstanziin saakka. Niihin minun ei vaan kannata etukäteen soitella, koska en tiedä milloin olen perillä. Mutta nyt lista oli tarpeen.

Kaappasin rinkan selkääni, sanoin sille, että kirkossa ei sovi soittaa, nyt ulos.

Listassa oli kaksi vaihtoehtoa majapaikaksi. Soitin ensimmäiseen, ja kas heti vastattiin. Olin ihmisäänen kuulemisesta jo niin hämmästynyt, ja siitä että joku vastasi, etten meinannut saada sanaa sanottua. No, sain kuin sainkin ihan kelpo huoneen Gasthaus zur Lindenistä.

Sittemmin kuulin, että lähin kauppa on noin viiden kilometrin päässä, ja että sekin voi olla kiinni. Bussitkaan eivät kulje viikonloppuisin. Olen täällä vähän kuin motissa.

Hyvä niin, tulee nyt pidettyä kunnon lepopäivät. Kilometrien laskemisen olen jo aikoja sitten jättänyt, mutta opaskirjasen mukaan olen päivittäin kävellyt lähes 20 kilometriä, välillä ali ja välillä yli. Ja rinkankantotunteja on ollut niin, että selässä tuntuu.

Nyt on aikaa taas tuumailla, miten edetä. On myös aikaa tutkailla kylää tarkemmin ja käydä ihastelemassa taidetta kirkossa  virkeämmän oloisena kuin eilen. Jos vaikka siitä sieluni ylenisi tai pikemminkin henkistyisi.