Tuli siinä pyöriessä mieleen saksalaisen hokema: "suchen, suchen, immer nur suchen" eli etsiä, etsiä, aina vaan etsiä.
Hän kertoi joutuvansa etsivänsä reittiä milloin missäkin, siis samoin kuin minä.
No, majatalossakin hän etsi silmälasejaan, opaskirjastaan ja pyhiinvaelluspassiaan hokien suchen, suchen.
Caminolla hieno sää taas suosi minua. Sopiva lämpötila, 20 asteen paikkeilla ja lauha pohjoistuuli.
Reitti oli paikoin vaikeakulkuista kivenmurikoiden takia. Ja kovin oli jälleen kaunista ja vaihtelevaista.
Koirat jaksavat minua pelästyttää aina vaan. En totu siihen, että ne aitojen takaa syöksyvät uhkaavasti muristen, haukkuvat hampaat irvessä ja säntäilevät porttia tai aitaverkkoa vasten. Tai sitten ne ovat ylhäällä muurin päällä räyhäämässä. Tuntuu, että sieltä yksi loikkaus vain, niin kimpussani olisvat.
Eilen iso ja pieni koira syöksyivät kimpassa aidan alta siihen uhkaavasti haukkumaan. No pysähdyin ja asetin Denisen kepin siihen jalkojeni eteen ikään kuin turvakseni. Vähän kun liikahdin, koirat näyttivät hyökkäävän. Seisoin siinä tovin, ja koirat tuntuivat rauhoittuvan ja kipittävän tiehensä, ja minä jatkamaan. Mutta eikös muutaman metrin edettyäni koirat taas kovasti haukkuivat. Katsoin taakseni, että mitä nyt vielä. Näin isomman koiran kantavan suussaan nipun oksia tai keppejä. Ilmeisesti halusi varmistaa, että näkisin hänenkin keppinsä. Vähän huvitti. Kääntyi sitten pois.
Raivoisasti haukkuvia ja uhkaavia koiria on melkein joka talossa. Harvemmin näyttävät pitävän siestaa.
Toisinaan voin kävellä pitkän matkan ilman koirien uhittelua. Silloin unohdan ne. Ja juuri kun kuvaan ruusua tai muuta kaunista lähellä aitaa, niin eikös koira loikkaa siihen kulmahampaat välkkyen. Siinä säikähdyksessä meinaa kamera tai puhelin lentää maahan.
Eilen minulla ei tainnut olla paras veto päällä, sillä nukuin majapaikassa aika levottomasti.
Ensiksi hyttynen inisi hyökätäkseen juuri kun olin nukahtamaisillani. Edellisessä majapaikassa olin näet saanut hyttysen pistoista aikamoisia paukamia, jotka kutisivat.
Toiseksi minua vaivasi päivällä näkemäni torakka tai mikä lie ollut. Sellaista en ole ennen nähnytkään.
Kaupungissa kiertelyn jälkeen lepuutin jalkojani ja nukahdin. Kun heräsin ja avasin silmäni, valtavan iso torakka kömpi siinä ihan silmieni tasolla huovalla. Hetken tuijottelimme toisiamme, ja minä kirkaisemaan kauhusta. Oli se niin inhoittavan näköinen!
Keräsin huovan kiireesti ja puistelin torakan huoneen ulkopuolelle käytävälle, josta se kömpi seinän rakoon.
Hyi, että oli inhottavan näköinen - sellainen pitkä oranssinen viiva sillä oli mustalla selkäpuolellaan.
No niin, pelkäsin sen tulevan takaisin oven alta. Tämän tästä nousin ylös yöllä katsomaan, näkyikö sitä.
Eilen puhti alkoi loppua viiden jälkeen iltapäivällä - ainoa ajatus oli, että nyt olisi löydyttävä majapaikka, että tällä menolla olen vasta yöllä Caminhassa. Sinne olisi vielä matkaa noin 10-11 kilometriä. Ja opastemerkitkin hävisivät taas pitkäksi aikaa, mikä hidasti kulkuani.
Kyselemällä sitten tulin tähän S. P. de Âncoran kaupunkiin.
Täällä on kaksi hotellia. Ensimmäisen tsekattuani lähdin etsimään toista. Ja kas yllättäen vastaan tuli tuttu australialaispariskunta. Heiltä kuulinkin toisesta hotellivaihtoehdosta, koska olivat majoittuneet sinne. Sen edessä tyrskysi mahtava Atlantin meri.
Oli mahdottoman kiva nähdä heidät jälleen ja vaihtaa caminokokemuksia.
Minä majoituin ensimmäiseen hotelliin aivan lähelle heitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti