Lauantainen yöpaikkani oli Albergue S. Miguel (Marinhas/Esposende).
Yöpymismaksu oli vapaaehtoinen.
Pesutilat olivat ihan hyvät ja siistit. Samoin yhteiskeittiö ja -makuuhuone kerrossänkyineen.
Ensin näytti, ettei muita majoittujia tulekaan minun ja saksalaisherran lisäksi. Illan mittaan saapui lisää: kroatialaispariskunta ja uusi-seelantikainen herra. Meitä oli siis viisi henkilöä nukkumassa alapedeissä sulassa sovussa.
Saksalainen mietti ottavansa aamulla bussin Viana do Casteloon ennustetun helteen vuoksi.
Mietin samaa vaihtoehtoa. Sitten ajattelin, että kävelemään tänne on tultu - pitää nyt kokea kunnon hellekin caminolla.
Eilen sunnuntaiaamulla lähdin ensimmäisenä liikkeelle, jotta ehtisin mahdollisimman pitkälle ennen keskipäivää.
Nautin suunnattomasti heleän kauniista ja tuulettomasta aamusäästä. Liikennettäkään ei juuri ollut. Linnut visersivät vilkkaasti. Katselin valtameren suuntaan, joka siinsi sinisenä horisontissa.
Aika pian uusi-seelantilainen ohitti minut. Hänkin kiirehti aamupalalle.
Viimein yhdeksän kieppeillä kahvibaari tuli kohdalle. Sain tilatuksi pari kahvikupposta ja juustosämpylän. Muutamia paikkakunnan miehiä siellä jo istuskeli ja joku luki aamulehteä.
Baarissa sain kuulla, että olisi vielä 18 kilometriä Viana do Costeloon vaikka mielestäni olin jo kulkenut ainakin kolme neljä kilometriä.
Kuumuus alkoi tuntua yltä päältä.
Helpotuksekseni vajaan tunnin kuluttua tulin viileälle ja varjoisalle metsäpolulle.
Siellä eukalyptusten, mäntyjen, saniaisten ja muun kasvillisuuden keskellä kulki mukavan kivinen polku nousuineen ja laskuineen. Virkistyin metsän tuoksuista, eikä kuumuuskaan nyt haitannut.
Olin mielissäni, etten tullut lähteneeksi bussilla. Tämä upea luonnonkauneus olisi jäänyt kokematta. Joki siinä vireessä pauhasi kuin Imatran koski. Välillä pyöräilijät ohittivat minut astellessani varovasti kivien lomitse - he taas karauttivat täysillä alas.
Erään kauniin kirkon kohdalla slovakialaispariskunta saavutti minut. Kirkosta hain leiman passini. Istahdin siellä viileydessä tovin.
Saksalaista ei näkynyt, taisi sittenkin jatkaa bussilla.
Aurinko porotti jo aika kuumasti selkäni takana. Odotin kovasti toista kahvipaikkaa.
Viimein yhden kieppeillä baari tuli kohdalle ja saatoin levähtää siellä kunnolla.
Taas tiedustelin, minkä verran olisi matkaa jäljellä. No, nyt sanottiin olevan vielä yhdeksän kilometriä. Sen kuullessani ja aika kuittina taksi-kyyti käväisi mielessä. Kahvi ja pieni syöminen virkistivät, niin että menoksi vaan. Baarissa ohjeistettiin kulkemaan hitaasti ja juomaan usein kuumuuden takia. Sain myös sijaintiohjetta kaavailemaani majapaikkaan.
Sanomattakin arvaat, että aloin jo olla aika väsähtänyt noin 30 asteen lämmössä ja odotin kovasti perillepääsyä. Onneksi olin varannut vettä riittävästi.
Lopuksi vielä ennen majapaikkaa oli käveltävä pitkää, kauhean pitkää siltaa pitkin. Se oli suorastaan hirveää. Pidin lakistani kiinni. Denisen keppi tukena toisessa kädessä, jotten horjahtaisi auton alle. Olin korkealla, hyvin korkealla. Autoja kulki solkenaan. Ja voi mikä meteli! Jalankulun käytävä oli kapea, ehkä 40-50 metriä - pelkäsin kovasti horjahtamista. Sivuille en uskaltanut katsahtaa, keskityin kulkemiseen suoraan katse kenkieni edessä ja kaistalla pysymiseen.
Niin, oli ihan hirveä kulkea siellä korkeuksissa sillalla, ja se autojen melu ihan siinä korvien tuntumassa.
Hienot näkymät sillalta olisi ollut katsella - en vain uskaltanut katsoa, tuskin pysähtyäkään, tuntui että menetän tasapainoni.
Suunnaton helpotus koitti päästessäni viimein alas sillalta - ihan tutistutti vielä jälkeenpäinkin.
No niin, selvisin siitä koitoksesta ja aloin katsella että missä päin se majapaikka on.
Vähän ennen majapaikkaa oli viihtyisän näköinen baari/ravintola ja varjoinen edusta. Siitä paikasta askeleeni poikkesivat sinne - ajattelin että nyt on kylmä huurteinen paikallaan kauhean siltakokemuksen jälkeen.
Vehreän lehvästön alla istuskeli kaksi vanhaa herraa. Kävin tekemässä tilaukseni ja katselin paikkaa istahtaa . Toinen herroista viittoili läheisen pöydän suuntaan, että ota paikka. Hän olisi puhunut ranskaa ja italiaa, mutta ei englantia, joten kommunikointi oli niukkaa. Ymmärsin hänen kysyvän, olenko matkalla Santiago de Compostelaan. Si, si, sanoin. Ja innostuin esittelemään karttojani ja matkaani. Kovin olivat kiinnostuneita, toinen luki ääneen toiselle reitin paikkakuntia.
Hetken kuluttua tarjoilija toi eteeni pienen lautasellisen jotain riisipuuron tapaista viittoillen herroihin, että se on minulle.
No mitäpä muuta kuin syömään. Taisin näyttää nälkäiseltä. Makealta ja hyvältä maistui tämä keltainen puuro, jossa oli paljon kanelia päällä.
Söin "puuron", join olueni päälle ja menossa maksamaan. Niin taas seurasi viittoilua, ettei maksa mitään, ei olutkaan, että ok. Sain vielä viittilöinnin majataloon, joka oli 50 metrin päässä.
No, tarjoilu oli caminohengen lahja minulle rankasta, mutta suuremmoisesta sunnuntaipäivästä.
Mahtavalta kuulostaa!
VastaaPoista