Teatterissa: Sara ja Erik

Päivä tämäkin jälleen valkeni, mutta taivaanpeitteen sinisyys muuttui harmaaksi – Tampereella. 

Aamuvarhaisella herkistyin vielä muistelemaan eilistä näytöstä Sara ja Erik Tampereen Työväen Teatterin Eino Salmelaisen näyttämöllä.  

 

Sara (Teija Auvinen) oli näytelmän Sara Hildén (1905–1993), vaatekauppias, liikenainen. Erik (Ilkka Heiskanen) esitti Erik Enrothia (1917–1975), taidemaalaria. 
 

Enroth maalasi yleensä suurikokoisia, monumentaalisia, hehkuvan räikeitä teoksia. Maalausten aiheet liittyivät usein teolliseen yhteiskuntaan: tehtaisiin, telakoihin tai työläisympäristöön. Nämä olivat esillä myös näytelmän rekvisiittana horisonttina (tai taustalla).  

Jotakin uskaltaudun tässä lausuilemaan, lähinnä omia tuntemuksiani, itse näytelmästä. Oikeastaan näytelmässä käytiin sykähdyttäin läpi koko ihmiselämä – lapsuudesta vanhuuteen – sitä miten jo lapsuuden kokemukset vaikuttavat valintoihin elämässämme. Nuoruuden huumassa olemme sokeita, luulemme olevamme vapaita ja riippumattomia. Vasta myöhemmin selviää, miten sidoksissa olemmekaan elämän alkutaipaleella koettuun – niin kaikella on merkityksensä ja selityksensä. Vanhana emme voi enää muuta kuin hyväksyä ja ymmärtää itseämme ja kanssaihmisiämme.  

Näytelmässä vanha Sarakin muistelee ja selittää syitä haluilleen, unelmilleen ja suhdettaan Erikiin. Saran ja Erikin suhde on ilmaistu sähäkästi, ajoittain tunnelma tempaa herkästi emotionaaliseen pyörteeseen ollen vaikuttava. Sara on rahan vanki, omistushaluinen, mutta janoaa rakkautta. Erik on luomisvimmainen, tuskainen ja ahdistunut ja kaipaa myös rakkautta ja innoitusta. Heitä yhdisti suhteen alussa rakkauden ja innoituksen kaipuu, omat unelmat.  

Sitten suhde haaksirikkoutui kummankin ahneuteen: Sara ahnehti mainetta, kunniaa, rikkauksia, Erik ahnehti rakkautta ja vapautta elää luodakseen ja ammentaakseen uutta. Myhemmin nämä kaipuut ja unelmat eivät enää kohdanneet, vaan veivät molemmat tahoilleen ja omille poluilleen. No, ei mitään uutta auringon alla.

Koin näytelmädraaman paikoin raskaaksi, toki siinä oli pienin annoksin huumoria kevennykseksi, ja täyttyihän Saran unelma: hän sai taidemuseonsa Särkänniemeen ja juuri sinne minne halusi.

Harjoittelusta

Kylläpä menettelin tyhmästi, kun en ottanut kävelysauvoja eiliselle lenkille. Lenkin jälkeen se näet kostautui; sain oikean polven ja ristiselän kipuilevan tuntuiseksi.

Taakan lisäys, lipsuva kävely lumessa ja vielä liukastelu jyrkässä rinteessä olivat liikaa nykyiselle kunnolleni ja 10 kilometrin matkalla.

Olisihan minun pitänyt hoksata sauvojen tarpeellisuus, eikä riskeerata jääräpäisesti. Sauvathan tukevat kaikin puolin juuri polvia ja alaselkää vaikeakulkuisilla etapeilla, varsinkin painavan taakan kanssa kulkiessa. No, sainpahan muistutuksen tästäkin asiasta. 

Vielä aamulla tuntui sen verran arkuutta ristiselässä, että pidin vapaapäivän harjoittelusta. Varmuuden vuoksi, sillä pienestäkin kivun tai arkuuden tuntemuksesta voi kehkeytyä suuri harmi, ja vaellusreissu keskeytyy jo alkuunsa. Lähdettiin Turkuun asioille, eipä tullut sitten houkutusta lähteä lenkille.

Kauppatorin laidan Foiassa oli ihan hyvä kana-annos.

Harjoittelua lumikelillä

Aamulla kurkistin ulos. Kylmä, viimainen ilma tulvahti kasvoihini, taivas täysharmaana ja lunta tuprutteli hiljalleen pihamaalle. Taidanpa jättää lenkin väliin, tuumailin. 

Sen sijaan aloin katsella Keski-Euroopan vaellusreittejä. Näytti, että talvi sielläkin on vastassa, ja vuoristoreitit voivat olla jäisiä ja lumisia. Katselusta sain puhtia, tuumin, että ei parane velttoilla nyt, parasta lähteä lenkille kuten oli aikomus. 

 

Pakkasta oli lähemmäs kahdeksan astetta, mutta tuuli sai sen tuntumaan paljon kylmemmältä. Puolentoista tunnin kuluttua kylmä tunkeutui monien vaatekerrosten läpi, piti lisätä vauhtia. 

 

Vähän väliä huomasin jääneeni uinailemaan ajatuksineni, vauhtini oli vallan lopahtanut. 

Tämä jyrkkä lasku oli paha. Lunta oli sen verran paljon, etten nähnyt kiviä, juurakoita, koloja ja muita epätasaisuuksia. Sain olla mahdottoman tarkkana, mihin jalkani asetan. Liukaskin se oli. Ylöspäin oli helpompaa kulkea.

Enpä ole ennen näin lumisella kelillä vaellusreissuilleni treenannut. Jalkaterät lipsuen tarposin jo aika paksussa lumessa. Kävelysauvatkin tulivat taas mieleen, mutta ajattelin, jollei ruokoni tukematta pysy pystyssä, ehkä sitten kannattaisi pysyä kotosalla. 

 

Jos lunta sataa tätä menoa, ei tänne kävelijän ole kohta menemistä. Ties vaikka tänään olisi ollut vuoden viimeinen kävelyni näissä maisemissa.

 

Voimille otti tämänkertainen harjoittelu – olisi sittenkin pitänyt aloittaa treenaaminen aiemmin – sää tekee tepposiaan, se voi hankaloittaa ja hidastaa etenemistä paljon. No, tätä ehdin vielä pari viikkoa manata, että olisi pitänyt aikaisemmin…

Pyhäinpäivänä

Tänään sain nauttia kauniista ja valoisasta päivästä. Oli vallan mainio keli lähteä liikkeelle Karunaan, ei lenkille, vaan katsomaan taimikkoa ja siskoa ja käydä myös hautausmaalla.

Ohuen ohut lumipeite oli levittäytynyt tasaisesti tienvarsille, pelloille, niityille ja metsiin. Aurinko näyttäytyi pikaisesti vähän väliä pilven raosta. Iltapäivällä pakkasta viitisen astetta, voiko säää enää upeampi olla näin alkutalvesta. 

 

Taimikkoni on vuoden aikana venähtänyt pituutta hyvästi. Katselmuksessa valitsin myös pienen kuusen jouluksi pihaa valaisemaan. 
 

Auringon vielä pilkahtaessa kiirehdittiin Karunan hautausmaalle sytyttämään kynttilöitä. 

Taiteilija Hindénin haudalle halusin laittaa myös kynttilän.

Näkymä merelle kirkon edustalta on mielimaisemani.

Sieltä sitten poikettiin siskon luokse. No, poikkeaminen vähän viipyili, ehkä liikaakin. Päivä oli jo kääntynyt illaksi ja hämärä pimeäksi. Se oli se kahvitarjoilu näet, joka riehaannutti meikäläisen: keskustelu soljui laidasta laitaan, muisteltiin ja siskon runonlausuntaakin saatiin kuulla käynnin päätteeksi.

Palautuspäivän jälkeen

Eilen torstaina pidin palautuspäivän rinkkaharjoittelusta.

Vaikka lenkillä viiden kilon rinkka tuntuu ihan kevyeltä ja sopivalta, niin myöhemmin, varsinkin aamusella hartiat olivat jumiutuneen tuntuiset. Mitäs tässä housumaan, otetaan iisisti ja huilataan, päätin.
 

Vähän kyllä mietitytti, että miten jo kahden päivän ja noin vähäisen painon jälkeen on jäykkyyttä, että onkohan minusta reissuun. No, onneksi on aikaa vielä harjoitella. 

 

Tänään palautuspäivän jälkeen tein kunnon, noin yhdeksän kilometrin lenkin. Yksi jyrkkä ja kivinen rinne oli alaspäin mennessä pakkasesta aika jäinen ja liukas. Liukastelin, pysyin kuitenkin pystyssä.

Mielessä käväisi, että voisin ottaa sauvat mukaan tällaisilla keleillä, tai ainakin toisen niistä, olisi turvallisempaa. Jos kunnolla kupsahdan, saattaa vaellusreissuni jäädä vain haaveeksi.
 

Tunnin käveltyäni alkoi kylmä pistellä olkapäitä. Siitä vasta huomasin, että fleece oli jäänyt laittamatta takin alle. Piti lisätä vauhtia. Kylmettyminen vasta jumittaakin.
 

Lunta ei ollut nimeksikään, pientä valkoista kuuraa siellä täällä. Aurinkokin pilkisti hetken.

Se on sitten talvi

Kuten ennustettiin, oli aamuyöstä tuprutellut pakkaslunta. Valkoinen ohut lumipeite valaisi kaunistaen harmaata pihamaata ja ympäristöä laajemminkin. Tuuli näytti taivuttelevan puiden latvustoja kunnon kaarille.

Pieni pakkanen ja tuulinen sää pistivät miettimään, että mitäs nyt ylle lenkille. Tekninen kerrasto verskahousujen alla ei riittäne, eikä kevyt villapaita kuoritakin alla. Tarvitaan useampia vaatekertoja ja villaisia.

Muutenkin olen tullut siihen tulokseen, etteivät kävelijälle, rauhalliselle menijälle tekniset vermeet välttämättä sovellu pakkaskelillä. Niissä kylmettyy helposti, eivätkä tiiviinä läpäise ilmaa. Tarvitaan ilmakerroksia.

Mäen laella ja laakeilla tiepätkillä tuuli tänään napakasti. Tuntui, että vaelluskengät ja rinkka pitivät minut pystyssä. Taisinpa olla aika homssuisen näköinen tai ties minkä, kun niityllä iso mullilauma tuijotteli kurkku suorana. 

Spurilan järvi 2.11.2016

Aika nopsasti hakeuduin metsän siimekseen, sinne hiljaisuuteen ja vihreyteen. 



Metsässä liikuskeluni käy hitaanpuoleisesti, on näet niin mahdottoman kaunista, että pitää tämän tästä pysähtyä ihastelemaan ja valokuvamaan. Pieni lumituiskukaan ei hillitse.

Minunlaiseni pitäisi oikeastaan jättää kännykkä ja kamera kotiin. Miltä se mahtaisi tuntua kävellä ilman ajatusta että otanpa tuosta kuvan, on niin mahdottoman kaunis ja tuostakin. Mutta siinä taitaa käydä niin, että siellä lenkillä sitten vasta harmittelenkin, miksei edes kännykkä ole mukana.

Toinen päivä rinkalla sujui kevyesti, mutta rauhallisesti. Ensimmäiset rinkkaharjoitteluni vedän kiiruhtamatta, en ahnehdi kilometrejä enkä vauhtinopeutta. Tärkeää tässä vaiheessa on pitää rinkkaa mahdollisemman pitkään selässä ja kulkea vaihtelevassa maastossa.

Rinkkaharjoittelua

Tänään marraskuun ensimmäisenä aloitin viimein rinkkaharjoitteluni. Vaellusmatkani, tai mikä siitä nyt tulekaan, on näet jo ovella.

Viime vuonnahan vähän samoihin aikoihin minulla oli suuri aikomus taivaltaa Malagasta Santiago de Compostelaan, yli tuhat kilometriä ainakin. Aikeeksi jäi, kävelin kyllä paljon, mutta en pyhiinvaellusreitillä. Oikeastaan siitä reissusta tuli junavaellusta paikasta toiseen (Malaga-Cordoba-Sevilla-Cadiz ja samaa reittiä takaisin Malagaan). Mahtavaa reissailua sekin oli. 

 

Ulos katsoessani näytti harmaalta ja pilviseltä, ei sentään satanut, hyvä sää aloittaa. Ja varovaisesti aloitinkin rinkalla, lisään sitten painoa ja kävelyaikaa vähitellen harjoituskerroilla. 

 

Keräsin tärkeimpiä varusteita rinkkaan ja punnitsin. Painoksi kertyi muutama gramma vajaa viisi kiloa. On siinä lisäämistä 10-12 kiloon, kuten ennen, mutta paljon vähäisempi määrä saisi nyt riittää, ehkä noin 7-8 kiloa, niin ei tarvitsisi matkan varrelta postitella tamineita kotiin. 

 

Hyvältä, vallan mainiolta tuntui olla rinkka taas selässä ja astella metsäpoluilla. Pitäydyin mahdollisimman mäkisellä reitillä, jotta olisi kunnolla.haastetta. 

 

Kotona puolentoista tunnin lenkin jälkeen laskin rinkan alas, niin jopas jotakin, kyllä se viisi kiloakin oli painanut selkääni, sen huomasin vasta suoristautuessa ilman rinkkaa.

 

Toisin sanoen, ahkerasti pitää treenata, varmuuden vuoksi, sillä en tiedä, miten pitkille etapeille tulee lähdettyä.