Tomar - Alvaiãzere

Lauantaina (25.4.) aamulla varhain majapaikan iso eväspussi oli valmiina, ja sain lähdettyä ajoissa päivän pitkälle taipaleelle. Vapaapäivän jälkeen rinkka tuntui kevyeltä.

Ja taas opasmerkit loppuivat parin merkin jälkeen äkisti. Olin kivunnut mäen päälle, siellä tuli tunne, että vikaan olen kulkenut. Kiireesti askeltamaan mäki alas ja viimeisen merkin kohdalle. No, kyllä reitti vähitellen selvisi.

Harmitti vaan, kun aikaa meni kauniina aamuna harhailuun, ja edessä oli yli 30 kilometrin matka. Tässä vaiheessa en vielä arvannut miten paljon harhailisin päivän mittaan.

Aika pian tulin luontopolulle - todella kauniiseen ympäristöön - nautittavan kauniiseen. Olin siellä polulla sumun ja tiheän rehevän kasvillisuuden keskellä. Ja joki kulki siinä vieressä pitkin matkaa. Välillä kuuntelin lintujen moniäänistä sirkutusta.

Köpötellessäni tällä kapealla polulla, lujaa ei kannattanut mennä, sillä kompastumisen vaara oli suuri, alkoi pelottaa. Jostain syystä niiden aikaisempien miesten vararoituset putkahtivat mieleen.

Mielikuvitukseni sai vauhtia puiden ja pensaiden kohinoista. Jonkun linnun äänikin kuulosti aivan vihellykseltä. Kuvittelin, että nyt joku siellä antaa merkkiäänen, että ryöstettävä lähestyy

Vähän aavemainen ja tiheä tunnelma antoi pelolleni siivet ja askeleihini vauhtia. Ja eikös eräs lenkkeilijä ollut takanani ja ohittamassa. Pelästyin vallan hirveästi, huusin tai oikeastaan kirkaisin ja hypähdin sivuun. Pelästytin lenkkeilijänkin siinä pahanpäiväisesti, hän pyysi anteeksi kun säikytteli. Nolotti ja oikeastaan minä olin anteeksipyynnön velkaa. Jälkeenpäin tämä kohtaus on naurattanut, mutta sinne sai nyt pelko jäädä.

Kaunis luontopolku tuli maantielle, josta reitti vei metsäalueelle. Täällä oli tehty laajoja avohakkuita, ja metsäteitä näkyi ristiin rastiin, eikä opastemerkkejä missään. Varsinkin risteyskohdissa niitä kaipailin.

Taaskaan ei auttanut muu kuin kulkea vaistonvaraisesti ja etsiä merkkejä. Välillä en tosiaan tiennyt kulkeako suoraan vai etuoikealle tai -vasemmalle. Paniikki ja tuskastuminen oli jo lähellä, mutta ei pelko. Se jäi sinne polulle.

En voinut jäädä sinne seisomaan, oli vain kuljettava. Ristinsielua ei missään.

Kuljin ja kuljin nousuja ylös ja alas. Huolestuin jo, miten jaksan tai pääsen ensimmäiseen mahdolliseen majataloon yöksi.

Tulin kumminkin, vähän yllättäen yks kaks metsästä maantielle. Katsoin vasemmalle ja sieltä lähestyi joukko vaeltajakollegoita. Näkemisen ilo oli molemminpuolista. Hekin, britti- ja ranskalaispariskunnat, olivat eksyneet. 

Hetken yritin pysyä heidän vauhdissaan, totesin sitten, että parasta kulkea omaa tahtia, jotta pääsen perille. Edessä on vielä yli 20 kilometriä.

Ensimmäinen kahvipaikka tuli viimein kohdalle ja näin pariskunnat siellä jälleen. Kyllä lämmin kahvikupponen maistui ihanalta metsässä tarpomisen jälkeen. Pidin kunnon tauon ja vahvistin itseäni juustosämpylällä ja tuoremehulla.

Tästä lähtien reitti oli paremmin merkattu. Edessä oli jyrkkiä nousuja ja laskuja. Pidän niistä enemmän kuin aivan tasaisella kulkemista.

Eräällä nousun laella iloinen belgialaisneitonen Denise saavutti minut.

Hän keksi minulle eukalyptyksen oksasta sauvan, joka myöhemmin osoittautui tuiki tarpeelliseksi.

Sovimme menevämme samaan majataloon, jos minä vain löydän sen. Hän jatkoi kevyen näköistä menoaan.

No, loppumatka oli, niin täytyy sanoa, kunnon rääkkiä. Alkoi sataa. Vähitellen se yltyi kunnon rankkasateeksi. Välillä iski epätietoisuus reitistä, ei ketään missään. Ei auttanut muu kuin pysäyttää auto ja kysyä olenko oikealla reitillä majataloon, että missä mahdan olla. Suunta on kuulemma oikea, mutta matkaa on vielä ainakin tunti. No, minulta kesti vielä kolme tuntia päästä perille. Olin märkä kuin uitettu koira.

Olin lähtenyt aamulla seitsemältä ja perillä olin illalla vähän yli seitsemän.

Majatalossa minut otettiin lämpimästi vastaan, oltiin iloisia että olin selvinnyt ja perillä. Siellä olivat tutut brittipariskunta ja Denise.Ranskalaispariskunta oli mennyt viereiseen majataloon. Majatalon isäntä antoi kaikille tulijoille pikarillisen lämmittävää likööriä.

Sinä iltana ei sitten muuta kuin suihkuun ja eväsjämien syöntiä. Riepuakaan en jaksanut huuhtaista enkä riviäkään kirjoittaa. Ajattelin pitää huomenna vapaapäivän, ja että näin pitkä matka saa olla minulle viimeinen kerta.