Päivät rientävät, tuskin hipaisevat

Tämän vuoden aikana olen aina välillä lukenut Virginia Woolfin suomennettuja teoksia. Parhaillaan on menossa hänen viimeisensä päiväkirja, siis viides. 

Tänään osuin vuoden 1937 merkintään:

Tiistai, 30. marraskuuta Kyllä, on tosiaan marraskuun loppu, & päivät ovat vilisseet kuin koirajono ketun perässä, koska (---) (Virginia Woolf: Päiväkirja V. Suomentanut Ville-Juhani Sutinen) 

Merkintä hipaisi, itsellä näet sama tunne, että päivät ovat lentäneet, eikä oikein uskoisi, että huomenna on jo joulukuun ensimmäinen päivä.

 *

Ruusut on nyt havutettu, myöhäiseen jäi, ehkei kuitenkaan liian.

Ihmeen pitkään on tämä ruusu loistanut.

Luonto on pysähtynyt, aavemaisen hiljainen, lumipeitettä odottanee, Parainen sunnuntaina 29.11.2020.

Leipäkone rytisee

Koneleipä tulossa. Tuolla se kone tärisee ja melskaa kuin riivattu. 

Toukokuussa hankkimamme leipäkone taisi olla markkinoiden edullisimpia, ehkei kuitenkaan hiljaisempia. Hyvin on toiminut mitä nyt metelöi ja alustalla liikuskelee. 

Ei se minua häiritse, siis melu ja paikaltaan siirtyminen, kunhan ei seinän läpi tunge. 

Ahkerassa käytössä on ollut: vähintään kerran tai pari viikossa saamme tuoretta ja terveellistä leipää. Ei olla kaupan leipiä kaivattu.

Tänään laitoin kerroksittain paistokulhoon vettä, oliiviöljyä, hitusen suolaa, tummaa sokeria, Kemiön Myllyn karkeita ruisjauhoja ja sämpyläjauhoja. Lopuksi huiskin sekaan pikkukauhallisen luomukaurahiutaleita, luomukauraleseitä ja auringonkukan siemeniä. Aivan viimeiseksi lisäsin kuivahiivan.  

Ja sitten maistamaan. Tuhti leipä lisukkeineen käy lounaasta.

* 

Tässä kerrassaan hieno linkki, ammattitaidolla tehty! Hienoja yksityiskohtia. Glennin digitaalisella matkalla – sanoin ja kuvin – on upea muistella myös omaa kuljeskelua Espanjassa, Portugalissa ja niin edelleen. Huom.: Sivut valikkoineen ja kuvineen näkyvät parhaiten pöytäkoneella.

Välillä sitä ja välillä tätä

Ilmat suosivat taimikonraivaustani yhä harvemmin. Milloin on niin sumuista, ettei eteensä näe, tai tiet petollisen kylmiä, jollei peräti jäisiä. Milloin taas vesikuuroja siksi usein, ettei edes ulos viitsi ängetä. Mutta aina kun saan apua, innostun siitä paikasta.

Tuli muuten osallistuttua opiston dekkarikurssille. Kokeilen kirjoittaa dekkarinovellin tapaista otsikolla Kauhuyö majatalossa. 

Ensimmäinen kappale kuulostaa tältä: 

Ei se ollut tuulen ujellusta, ei sinä talvisen pimeänä yönä kun yövyin kylän ainoassa pyhiinvaeltajien majatalossa. Se oli jotain muuta, kerrassaan järkyttävää! Lähtiessä ei ollut aavistustakaan, että tuollaisen kaamean yön joutuisin vielä kokemaan. Ehkä hyvä, koko reissu olisi saattanut jäädä tekemättä. Tai sitten ei, sillä kesän ja syksyn mittaan vimmani oli kasvanut pakottavaksi haluksi lähteä taas kerran vaellukselle. Siinä vimmassa ennen lähtöä ja vaelluksen aikana olin kuuro, immuuni kaikille varoituksille.

Toinen kurssi, johon osallistun on WordPress -kurssi. Ihan kokeilumielessä sekin, jos sitä kautta saisin nykyistä kätevämmän ja toimivamman blogi/kotisivut -alustan. Molemmat kurssit ovat vielä alkutekijöissään, joten katsotaan miten toteutuvat.

Tänään raivaushommeleissa kävi sukkelasti jo alkumetreillä: teräketju pomppasi, suorastaan lensi pois laipan päältä kesken sahausta. Onneksi oli visiiri kasvoilla. 

Aikani yritin sovittaa ketjua paikoilleen. Ei onnistunut, varpaita alkoi paleltaa siinä seistessä, piti heivata ja luovuttaa raivaushommelit tällä erää. 

Upea sää, lauhaa, ihan mahtavaa. Korppi kaarteli ylläni ja tikka äänteli vähän etäämpänä. Jokunen leinikki kukki vielä. 

Jottei näin hienona päivänä ihan hukkareissua olisi tullut käppäilin katsomaan tervaleppiä. Ei hullumpaa, tuumailin, hengissä näyttävät olevan.

Vaikeaa lepikköistä ja kuoppaista aluetta kävellä. Ojat täynnä vettä, ei kuitenkaan yli äyräidensä tulvineet. Kaksi ja puolituntia tuli ulkoiltua raikkaassa ilmassa, ihan kiva Kustaa Aadolfin päivä vaikkei leivosta ollutkaan.

Taimikkopöheikön raivausta

Yksi alue taimikossa on täyttä tiheää pöheikköä. Ei tarvitse paljon kävellä, pyörähtää vain taimen ympäri, niin aina on näkösällä raivattavaa. 

Haavat, pihlajat ja lepät ovat aivan kuusentaimen kyljessä kiinni pitkinä piiskoina. Rauhallisesti on edettävä, jottei tainta vahingoita. 

Pari kolme tuntia kun touhuan, aikas kuitti sit olen. No pikkuhiljaa, ja on varottava innostumasta, muuten ovat keväiset kivut taas kimpussa. Siksi toisekseen ei ole kiiruustakaan, joten ”maltti on valttia”, muistutan itseäni. 

Pöheikössä ollessani muistui myös sanonta ”sen mitä taakseen jättää, sen edestään löytää”. Pitää todella hyvin paikkansa myös taimikonhoidossa.

Viikonloppu taimikossa

Lauantaina oli hyvä sää minun puuhailla taimikossa. Paikoitellen jyrkänteellä oli kyllä vaikeuksia pysyä pystyssä. Oli näet upottava sammalmatto ja märänliukkaita risuja ja oksia kenkien alla. Ei siinä parantunut hosua. 

Sunnuntaina oli vielä märempi keli kuin lauantaina. Oikeastaan piti pitää lepopäivä hartioille, äiyin kuitenkin heittoplokkaajan avuksi. 

Heittoploki on kätevä konsti ohjata puu oikealle raiteelle, kunhan osaa solmut. Ja nyt parissa kohtaa se olikin tarpeen, ettei puu kaatunut tielle. Räntäkuuro ja perään vesikuuro lopettivat hommelit vähän ennen aikojaan.

 

Syksyisessä taimikossa

Tänään ei mikään pidätellyt, piti päästä taimikkoon moottorisahalla touhuamaan. Olikin upea sää, mukavan viileää ja kosteaa. 

Piikkilanka pitää jossain vaiheessa keriä pois.

Olin taas niin innoissani, että piti hokea tämän tästä, että nyt iisisti, iisisti. Mutta katsellessani, no mihin suuntaan vaan, aina oli pöheikköä näkösällä. Siinä meinaa tulla väkisin hosumista, mutta stop tykkänään, muuten hommat taas loppuvat, hoin. Ja korppi ylläni kaarrellessa tuntui olevan samaa mieltä.