Sigrid Undset: Ida Elisabet

Luettava-pinossa yksi kirja vähemmän, kun luin Undsetin tiiviin tarinan Ida Elisabetin elämänvaiheista. Tarinan motiivina on äitiys. 

Tarina on kerrassaan vaikuttava: sai minut muistelemaan menneitä tapahtumia ja tutkailemaan elettyjä vuosia. Ida Elisabetin kuvatut elämänvaiheet herkistävät ja liikuttavat aidosti, paikoin pistellen ja viiltäen. 

Joitakin saattaa pitkästyttää tarkat kuvaukset Ida Elisabetin kohtaamista henkilöistä ja myös luontokuvaukset. 

Loppua kohti tarina tiivistyy ja yllättää: miten hän, siis Ida Elisabeth malttoi luopua epäitsekkäästi rakkaudesta ja kaikesta hyvästä, joka oli tarjolla. 

Jaa´a, millainen maailma, kuinka hyvä se olisikaan, jos kaikki äidit tai yleensä ihmiset uhrautuisivat yhtä ylevästi, tai edes sinne päin. 

Se on se tarinan kokonaisuus, eheys, joka vaikuttaa, tekee siitä unohtumattoman lukukokemuksen. 

Undset, Sigrid (1933). Ida Elisabeth. Tekijän luvin suomentanut Anna-Maria Tallgren. Helsinki: WSOY. 471 s. 

Palttan residenssissä

 Aamusella lämpömittari näyttää +1 astetta, taivas heleän utuinen, aurinko sarastaa pihalle luoden kapeita varjoja. Ihmiset kiikuttavat jätöksiään erilaisissa pusseissa ja kasseissa jätteenkeräyspisteeseen.

Eilen sattui muuten pari vahinkoa. Olin paloittelemassa kesäkurpitsaa paistokseeni, niin eikös veitsi nirhaissut kunnon viiltohaavan peukalonpäähän, miten lipsahtikin. 

Ei ollut laastaria, ei teippiä eikä narua tai lankaa, jotta olisin voinut sitoa talouspaperia tupoksi. Kauppaan olisi päästävä, mutta milläs kun peukalo aina vaan vuoti. 

Sitten keksin leikata kertakäyttökäsineestä sormen peukaloon paperitupon päälle. Se tepsi! Eipä päässyt haava auetessaan tahrimaan vaatteita eikä paikkoja. 

Toinen vahinkokin oli harmillinen: Arabian Mainio-sarjan pieni kupinalunen tipahti kuivaustelineestä sirpaleiksi tiskialtaaseen. Se oli kalliimpi vahinko kuin ensimmäinen. No, jospa tuo onnea.

Syy olla liikkeessä – lisää energiaa: 5/6

Onpa ollut upea aurinkoinen ja valoisa Kalevalanpäivä. Tänä viikonloppuna lumet ihan hupenivat silmissä puiden tyveltä, pihamaalta, teiltä, pelloilta ja niin poispäin.Tosin jäisiä, vaarallisen liukkaita paikkoja on vielä. 

(Kuva yllä: Lunta vielä hyvästi perjantaina 26.2.2021) Aurinkoisina päivinä luonto ihan imaisee ulos lenkille tai vaan oleilemaan ja hengittämään raitista ilmaa. 

Liikkuminen ja yleensä harjoittelu vähäinenkin antaa kummasti virtaa arjen vaatimiin tekemisiin ja myös niihin mitä haluaisi tehdä.

Itse virkistyn kovasti reipasvauhtisesta ja välillä rauhallisesta lenkistä luontoa katsellen ja kuunnellen. 

Ajatukset alkavat kummasti virrata ja selkiytyä. Välillä näet kaikki aikomukset pakkaavat puuroutua niin, ettei tiedä mistä aloittaisi. Niin ja kun lihaksissa löytyy ytyä, ei aivan heti keikahda (ei ainakaan pahasti) liukkaissa kohdissa. Mutta se energinen olo ja pystyssä pysyminen on kyllä parasta!

Laskiaistiistaina

Eilen varaston uumenista löytyi vanha grilli. – Tuo on ihan retro! Mahtaako enää toimia, sanoin epäillen. – Ei siinä mitään vikaa ole, ihan käyttökunnossa, meinasi Ralf. – No sitten putsataan se ja huomenna laskiaisena grillataan, sanoin. Aurinkoakin on luvassa. 

Muistui näet, miten meillä isä aikoinaan laskiaisena sytytti pienen nuotion pellon päähän. Siinä sitten mäenlaskun jälkeen komealla hiilloksella grillattiin makkaraa. Lunta oli silloinkin hyvästi. 

Tänään alkoi perusteellinen grillin putsaus ja kiillotus ja grillihiilien metsästys. Vasta viidennestä kaupasta löytyi (huono homma näin korona-aikaan), sillä periksi ei annettu. Löytyi lehtipuisia ja koivupuisia grillihiiliä. Lehtipuiset ovat hyviä.

 Iltapäivällä aurinko pelmahti esiin suuren pilvipalleron takaa. Tuli kiire sytyttää grilli kuumaksi makkaroille vielä auringon kurkistellessa. 

Aika jännää, makkarat grillissä paistumassa ja lumivallit ympärillä!

Pilgrim-kävely

Sunnuntaina osallistuin lyhyeen pilgrim-kävelyyn. Turun tuomiokirkolta lähdettiin kävelemään rauhallista vauhtia Henrikin kirkolle. 

Siellä pieni paussi ja sitten takaisin. Noin kuusi kilometrejä kertyi seurassa huomaamatta. Kävellessä tuli katsastettua talvista Turkua.

Taivas oli harmaan pilvimassan peitossa (koko päivän muuten), aurinko pysytteli näkymättömissä, pakkasta vähäsen, noin -5 astetta. Ikävän hyinen tuuli puhalteli, niin ei passannut pitkään paussata, kun alkoi vilu hiipiä vaatteisiin.  Ennen kotiinpaluuta vielä Wiklundin Coffee Houseen kahville. Tuli vähän erilainen sunnuntaipäivä, olikin kaikin puolin virkistävä.

Syy olla liikkeessä – vähemmän sairauksia: 4/6

 Eipä näissä syissä kuntoiluun mitään uutta ole eikä sen kummempaa, perusasioita. Jatkan kuitenkin. Minusta kun tuntuu, että tarvitsen pientä kannustusta, näköjään kaiken ikää, pitääkseen vastukset ja laiskuuden puuskat loitolla. 

Sanotaan, että kuntoharjoittelu pienentää sydän- ja verisuonitautien vaaraa, ehkäisee luuston haurastumista. Ja kuulemma eräiden syöpätyyppien vaara pienenee. No, tiedä sitten, joka tapauksessa on mukavaa ja varsin virkistävää olla liikkeessä. 

Tänään sain viimein vanhat ja äärettömän kaposet sukset jalkaani. Aika jännää olo oli ja hutera ensi alkuun. Vähitellen alkoi sujua vuorohiihto sutjakkaammin. 

Tein vähän isomman lenkin pihalta tien yli. Ihmettelin, miksi Ralf lähti seuraamaan minua, hän kun ei yleensä lähde kävelylle. 

Paljastui sitten: – Nyt tuli sinunkin tehtyä pieni kävely, hämmästelin ääneen. Meinasitko että kaadun? – Ei kun pelkäsin ettet pääse ylös! sanoi. 

Taidetta joenuomassa

Huikaisevan kauniita talvipäiviä on ollut: hohtavaa ja kimmeltävää lunta kaikkialla ja paljon. Suorastaan nautinnollista on ollut lumessa rämpiä. 

Vähän pakkaa sotketulla polulla käynti keikkumaan, siksi kävelysauvat mukaan. Joen varrella hetkeksi kun ne syrjään pistin, niin enkös heti keikahtanut, en sentään jokeen vierähtänyt.

Ylösnouseminen lumesta koetteli kyllä voimia, sellaista voimailua se oli.