Laredo - Helgueras

Laredosta eteenpäin kuljin ja seurailin merenrantaa noin viitisenkilometriä, kunnes tulin pikkupaatille. Sillä pääsee Santoñan puolelle.

Tällä matkalla tapasin ensimmäiset norjalaiset. Pariskunta aloitti Castrosta ja kävelee niin pitkälle kuin kahdessa viikossa ehtii.

Ylityksestä veloitettiin kaksi euroa.

Santoñasta eteenpäin luulin, että on helppo reitti; tasaista ja kaunista. Uimaan teki kovasti mieli, mutta mihin pistää vyölaukku siksi aikaa.

Oli kovin helteistä ja ranta näytti samanlaiselta. Kun näin bussipysäkillä miehen seisovan, ajattelin että voisin myös ottaa pienen bussikyydin seuraavaan kylään. 

Pienen aikaa odottelin bussia siinä, mutta sitten tuli epäilys jos en vaikka löydäkään reittiä uudessa paikassa, joten jatkoin kävelemistä. Ja puolen kilometrin päästä alkoi varsinainen vuoristokävely. Vieläkin jalat tutisevat jännityksestä ja kiipeämisestä.

Vasemmalla näkyy paksu hiekkakerros polulla.

Ensin noustessa vuorelle oli paksu hiekkakerros. Vähän aloin epäillä, että mihin nyt jouduin. Olisko pitänyt kuitenkin mennä bussilla tai jatkaa tien reunalla.

Reitti muuttui kiviseksi tai kivenkoloiseksi. Jalat eivät meinanneet riittää kivenkoloista ylös kiipeämiseen eikä laskeutumiseen.

Kaksi miestä auttoivat minut yhdessä kohtaa ylös. Toinen sanoi, että minun olisi parempi mennä takaisin ja tietä pitkin, että vaikeakulkuista kivikkoa riittää yhä ylemmäs ja myös vuorelta alastullessa.

Sanoin, etten voi palata enää, en näet pääse alas. 

Toinen varmisti vielä, että pääsen jatkamaan ylöskiipeämistä. Sanoin, että kyllä pärjään.

Mutta en vielä ihan pärjännytkään. Onneksi taas tuli kaksi vahvaa kättä avuksi. Olin niin korkealla, etten paljon uskaltanut pysähdellä kapealla polulla enkä kuvia ottaa. Vettä piti sentään uskaltaa juoda. 

No, loppumatka sujui paremmin, kun totuin ja hiljaa menin. Tarkkana sain olla ja keskittyä mihin jalkani asetan. Välillä menin melkein ryömien kivistä kiinni pitäen.

Olipa jännä kokemus! Alhaalla tukevasti hiekalla ihmettelin, miten selvisinkään. No en ilman auttavaisia ihmisiä - kivalta tuntuu nyt jälkeenpäin etten perääntynyt.