Ennen lähtöä kertailimme vielä mitä reittiä kukin kulkisi. Kaikki toiset sanoivat kävelevänsä maantietä pitkin, koska camino on liian mutainen. Sanoin haluavani kulkea caminolla, siis metsäistä ja kivilouhikkoista reittiä vaarasta huolimatta. Ja eikös saksalaisrouva siihen, "jos sinä menet caminolle, minä tulen myös". Vähän hirvitti, yritin sanoa, että kestääkö polvesi, eikö olisi parasta mennä muiden mukana maantietä pitkin. "Ei, minä tulen kanssasi."
Soolomatkaajana aloin väsyä jatkuvaan seuraan. Kaipasin yksinoloa. No, tuntuihan toki turvallisemmalta lähteä vaikealle reitille kahdestaan.
Kävelyn mittaan selvisi, että rouva on 72-vuotias, maatalon emäntä, kasvattanut neljä lasta aikuiseksi. Miehensä ei voi jalkojen takia tulla caminolle. Kysyin, miksi hän sitten haluaa kävellä täällä. Sitä hän ei tiennyt, mutta hän on pyykännyt, kokannut jne. Eikä ole voinut nuorempana lähteä. "En tiedä miksi, mutta haluan vain kävellä täällä", lausahti hän lopuksi. Siis vähän samoin perustein kuin minäkin.
Amerikkalaiselta hän oli saanut särkylääkettä ja ties mitä rohtoa polvivaivaansa. Rouva sanoi kävelevänsä Bilbaoon saakka. Siellä vasta menee sidottavaksi tai jotain.
Ehdotin hänelle, että menisi bussilla Gernikasta Bilbaoon ja tulisi sitten takaisin kävelemään. "Ei, kävelen sinne", kuului päättäväinen vastaus.
No, kävelimme yhdessä vaikeakulkuista reittiä pitkät matkat. Odottelin häntä. Ylämäissä hän hengästyi niin että piti pysähtyä tämän tästä. Minua huolestutti moinen meno.
Sydämen takia hän ei juo kahvia lainkaan eikä ota alkoholia. Sen hän selitti monet kerrat.
Olin jo aika huolestunut. Lisäksi halusin olla yksikseni caminolla. Tämä ei tuntunut oikealta. Mutta mitä tehdä, en hennonut häntä yksin jättää, tietenkään.
Aina sopivan ja kuivan paikan tullen istahdimme syömään runsaita eväitämme. Ohittajille hän monesti selosti polveaan ja minä odottelin.
Kymmenisen kilometriä olisi vielä matkaa Gernikaan. Aloin tuskastua, tätä menoa olisi ilta myöhäinen.
Caminolla on sääntönä, että autat tarvittaessa ohittamaasi pyhiinvaeltajaa siten kuin voit. Mutta sitten jatkat omaa matkaasi, sillä aina takaa tulee joku joka tarvittaessa vuorostaan tekee voitavansa. Tämä sääntö alkoi mielessäni voimistua ja mietin, miten voin erkaantua rouvasta häntä pahastuttamatta.
Mutta sitten: olimme pitämässä jälleen kerran taukoa, kun kohdalle tuli caminotuttuja. Alkoi aikamoinen selostus polvesta ja ties mistä. Odottelin vähän aikaa, alkoi jo viluttaa, eikä rouva näyttänyt huomaavan olinko siinä vai en. Sitten hoksasin, että tässä se tilaisuus erkaantua nyt on, ja lähdin jatkamaan omaan tahtiini. Välillä katsahdin taakseni ja näin rouvan seisovan tuttujensa keskellä, joten jatkoin menoani. Vakuutin itselleni, miksi huolestuisin hänestä, miksi en kulkisi yksin kun se kerran on ollut tarkoitukseni.
Oli jo iltapäivä saapuessani albergueseen, joka täyttyi kovaa vauhtia. Jonotettuani sain sentään vielä alasänkypaikan kuuden hengen huoneesta.
Rouvan näin illemmalla. Näkyi, ettei hän pitänyt erkaantumisestani - tai luulinko vain. Hän tokaisi, että tulitkin sitten kovaa vauhtia tänne. Ja sitten: "Onko huoneesi numero viisi, minun on yksi. Oletko syönyt jo iltapalan."
Aika poikki hän näytti olevan - oli tullut perille seitsemän aikoihin. Olin minäkin väsynyt moisesta kuravellietapista, mutta hyvilläni jälleen yksinolosta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti