Irun - Pasajes

Irunissa olisin voinut viipyä pidempäänkin ja pitää kunnon loma Camino de Portuguésin jälkeen. Hotel Ibis on rauhallinen ja viihtyisä paikka majailla.

En kuitenkaan raskinut, ja tarjoushintakin loppui.

Lähdin siis eilen torstaina (4.6.) taivaltamaan Camino del Norten reitille, jota olin selvittänyt melkein koko keskiviikkopäivän.

Yllättävän helposti reitti löytyi. Aamu oli hieno ja aurinkoinen.

Tällä reitillä caminolaisia on huomattavasti enemmän kuin viime reitillä, mikä tuntuu turvalliselta yksinmatkaajalta.

Maisemat sen kun vaan kaunistuivat mitä korkeammalle etenin vuoristossa. Ja aurinko porotti jo ennen puolta päivää aika kuumasti.

Puolen päivän jälkeen helle ja vuoristo koettelivat todella kuntoani - enpä vaan aamulla arvannut mihin koettemukseen itseni taas laitoin.

Vettä minulla oli, mutta en tainnut juoda kunnolla. Evästäkin oli, vaan en tullut pitäneeksi lounastaukoa. Ja vähän hankalaakin oli ruokailla, kun ei ollut paikkaa mihin istahtaa. Sopivan kiven kohdalla varjossa maltoin hetkeksi pysähtyä ja jotain nakertaa.

Kovakuntoiset caminolaiset olivat ohittaneet minut jo aikaa sitten, joten yksikseni vuoriston paikoin kivisellä tiellä kävelin. 

Välillä piti pysähtyä ja odottaa hengityksen tasaantumista. Lintujen viserrys kuului äänekkäänä, metsässä rapisi, muuten oli ihanan hiljaista. Vastaan tuli välillä juoksijoita ja kävelijöitä.

Alkumatkasta joku sanoi, että tunnin päästä olet perillä alberguessa. Kului tunti, toinen ja kolmaskin, vaan ei näkynyt albergueta eikä muutakaan taloa.

Lopulta tuli kyltti, jonka mukaan albergue on 1,2 kilometrin päästä. Oloni oli jo aika tukala kuumuudesta ja ties mistä. Taas tuli kyltti, että albergue olisi kahden kilometrin päässä. Silloin simahdin vallan. Tulin autotielle ja toiveikkaana että mäen laella olevan talon täytyy olla albergue. Juuri ja juuri sain pitkän nousun kavuttua ylös. Oli oksettava ja heikko olo, ihan kauheaa. Lopulta en saanut oikein askeltakaan otettua. 

Mäen laella selvisi, ettei talo ollut suinkaan albergue, vaan maatalo. Isot koirat syöksyivät kohti. Sitten tuli itku voipumisesta ja pettymyksestä. Kävelin talon pihaan, miesväki komensi koirat pois. Yksi haki kylmää vettä, että on juotava. Sain juuri ja juuri sanotuksi että tarvitsen taksin albergueseen. "Vainko sinne, hyppää kyytiin."

Helpottuneena istahdin autoon, eikä siinä sitten kauan kestänyt, ehkä viisi minuuttia, kun olin perillä.

No se saapuminen oli varsinainen esiinmarssi. Alberguen edustalla caminolaiset odottivat oven aukeamista ja minä suomalainen pöllähdin siihen autolla. Siinä oli italialaisia, hollantilainen ja espanjanlainen silmät pyöreinä, että mitä on tapahtunut. Sanoin, että voin huonosti. Miehille tarjosin maksua kyydistä, vaan eivät ottaneet. Ja kun en meinannut uskoa, hollantilainen sanoi minulle pökertyneelle, että he eivät ota maksua.

Ja voi mitä ystävällisyyttä sain seuraavaksi osakseni! Haettiin vettä, kantoivat rinkkaani, pyysivät istumaan jne. Vähitellen oloni kohentui normaaliksi syötyäni ja saatuani kahvikupposen.

Vielä alkuillasta aurinko helotti kuumasti. Kuulin, että caminolla oli ollut 40 astetta lämmintä, varjossa vähemmän.

Alberguen pihalta otin yllä olevan kuvan.