Tosikävelijä vs. kävelijä

Joskus hankkimani A. H. Sidgwickin Kävelyesseet -kirjanen osui käteeni. Sitä silmäillessäni sai se minut pohtimaan, mitä eroa on kävelytyyleillä, että mitä muuta kävely on kuin jalkojen pelkkä refleksitoiminto. 

Sitäkin voi siis miettiä ja määritellä kulkemistaan omaksi ilokseen. Kävelyverbejä riittää, kuten kävellä, kuljeskella, käyskennellä, flaneerata, vaeltaa, ravata. 

”Kävelyn ja kuljeskelun välinen ero muodostuu vauhdista”, sanoo A. H. Sidgwick. 

Urheilukelloani en taida ottaa mukaan tulevalle matkalleni. Minulle ei ajan eikä kilometrimäärän seuraaminen ole tärkeää. Tärkeää on olla liikkeellä, luonto ympäristöineen ja saada yösija ennen pimeää.  

Kävelijälle, ja ravaajallekin, on tärkeää kävellä tietyssä ajassa tietty matka. Kello on hänelle tärkeä ja kilometrien seuranta. Yksinkertaisesti huomio on vain siinä, sitä ei tuhlata muuhun. 

”Mikäli aiomme olla ihmisiä emmekä eläimiä, kävelyn on oltava muutakin kuin pelkkää jalkojen heiluttamista ja ympäristön jotakin enemmän kuin kilometrien mittaista väritöntä tapettia.” 

Tosikävelijä huomioi ympäristöä, ilmastoa ja luonnon ominaispiirteitä ja alati vaihtuvaa mieltään ja tunteitaan, mutta takertumatta niihin. 

Sidgwick kirjoittaa ”Kävelijöiden mahtavaan demokratiaan voi astua vain nöyryyden ja yksinkertaisuuden tilassa, kaikki ihmisen toisesta ihmisestä erottavat näkemykset, väitteet ja kaikenkattavat selitysketjut syrjään viskattuina ja täysin hyljättyinä”. 

Niinpä, tosikävelijä rakastaa luonnonrauhaa, metsäpolkuja, autiota merenrantaa kuullakseen sielunsa ylistystä, sen laulua ylistäen. 

Hän välttää kaupunkien ja kylien vilkkaita keskustoja. Aina se ei ole mahdollista, silloin hän hakeutuu puistoihin tai alueille jonne häly ei niin ulotu. 

Sidgwick, A. H. (2014). Kävelyesseet. Alkuteos: Walking Essays (1912). Suomennos: Asmo Koste- Helsinki: Nastamuumio. 151 s.