Illan hämärtyessä peurat vierailevat pihallamme, ovat ties miten pitkään vierailleet. Viime kesänä söivät kaikki orvokit. Omenistakin tykkäävät, mutta tänä vuonna niitä tuli vanhaan puuhun vain yksi kappale.
Peuroja on kuulemma ollut tammen alla ruokailemassa viisi yksilöä. Ajattelin että minua juksataan, sillä yhden tai pari olen itsekin pensaiden takana kesäisin nähnyt.
Mutta sitten tässä yhtenä iltana viedessäni roskia näin pienen lauman. Tuijoteltiin siinä toisiamme, siis peurat ja minä. Isojakin ne olivat. Hus sanoin, mutta siinä ne vain jököttivät. Vasta kun aloin huitoa, pari ensimmäistä liikahti mennäkseen. Hetken kuluttua loputkin arvelivat, että parasta tästä kipaista tiehensä.
Olisipa ollut nyt kamera mukana, olisin saanut kivan kuvan, manasin. Mutta sitten yhtenä iltamyöhäisellä ollessani jo pehkuissa kuulin: ”Hei, nyt ne peurat ovat taas puun alla!”
Minä pomppasin yöpaidassani ja crocsit jalassa suoraan ulos puhelimen kanssa. Sama tuijotus taas puolin ja toisin. Yritin päästä lähemmäksi peuroja kuvamaan, mutta eikös ne sitten liikahtamaan.
Tärisin kylmästä pakkasessa pelkässä yöpaidassani, silti innoissani juoksin peurojen perässä. Jotakin olin kameratähtäimessä näkeväni, kun ne vilistivät nurmikon poikki.
Sisällä kun katsoin kuvia, en harmikseni yhtään peuraa nähnyt, viisi niitä nytkin oli, mutta ei yhtään kuvassa. Olisi luullut, että edes yksi, viimeinen olisi kuvassa näkynyt, mutta ei.
*
Hyvää itsenäisyyspäivää!
