Syyslomailua, osa VII/XI: Glowe–Lohme–Hagen–Glowe

Tarkoituksemme oli yöpyä kolme yötä Glowessa, mutta kun oli lauhaa, poutaista ja aurinkoista, emme raskineet vielä jatkaa muualle, vaan varattiin kaksi yötä lisää.

Saimme ensimmäisestä kerroksesta pienemmän huoneen pienemmällä parvekkeella. Se sopi mainiosti, nimittäin ensiksi varattu huone tuntui liian isolta parvekkeineen päivineen. 

Ihmeen hyvin toivuin eilisestä tarpomisesta. Mieltä jäi hiveltämään rantakivikon kauniit näkymät, joita riitti minne vain katsoinkin. Tosin etupäässä oli katsottava kiviin ja paikkaa mihin asettaa jalkansa. Niinpä, päivän näkymät, koettelemukset ja fiilingit jäivät pitkäksi aikaa mieleeni. 

Seuraavana päivänä kaunis ja poutainen sää jatkui. Taas oli päästävä kiireen vilkkaan liikkeelle. Ajoimme Lohmeen, lähelle kävelyreittiä, josta kävelin Hagenin parkkipaikkaan. Siellä tavattaisiin ja murkinoitaisiin. 

Autosta kun pääsin ulos varmistin heti kohdalle osuvalta pariskunnalta reitin, etten vain lähtisi väärään, vastakkaiseen suuntaan. Sain hyvät ohjeet, ei kun menoks. Reitti oli jälleen kerran aivan satumainen – niin toisenlainen kuin kotosuomessa – leveä polku, jyhkeät pyökit molemmin puolin reittiä, kelottuneita runkoja pystyssä ja kaatuneina pitkin ja poikin, kuin tukea hakeakseen. Mitä maailmaa, tämä oikein on, totta vai unta… tuumasin. 

Reitillä oli vilkasta, kaiken ikäisiä pyyhälsi ohitseni tai tuli vastaan joko kävellen tai juosten. Ovat kai tottuneet reitin kauneuteen toisin kuin minä: pysähtelin näet lumoutuneena tavan takaa ihastelemaan ja puhelimellani valokuvamaan alati antavia näkymiä. 

Kävelin Nationalpark Jasmundissa Stubbenhöreen ja Königstuhlin parkkipaikalle. Meinasin että jos Ralf tulisi sinne Hagenista. Puhelimessa ei ollut kenttää, en saanut viestitettyä, että autoilla ajo Königstuhlin oli kielletty, vain bussit pääsivät portille.

Hetken katselin ihmisvirtaa busseista ja pitkää, pitkää jonoa lippuluukulle. Päätin sitten lähteä kävelemään Hageniin opasteita seuraten. Pari kilsaa olin kävellyt kun Ralf viestitti: ”Missä olet?” Sanoin tulevani Hagenin parkkipaikalle, että kävele vastaan, hieno reitti. 

Reitillä sitten tavattiinkin. Hagenissa lyhyen kahvipaussin jälkeen ajettiin Lohmen keskustaan, sinne missä Ralf oli eilen odotellut minua. Kauniissa paikassa olikin varttunut ja kahvitellut, hieno aurinkoinen näkymä siinsi ympärillä.

Syyslomailua, osa VI/XI: Glowe–Bisdamitz –Glowe

Seuraava aamu aukeni huikean kauniina ja lämpimänä, oli mitä ihanin sää minun kokeilla patikointia rantaa pitkin Lohmeen. Ralf ajaisi myöhemmin sinne ja tutustuisi ympäristöön kunnes saapuisin. Eipä arvattu, etten sinne tullutkaan.

Hetkisen kävellessäni kivikkoista rantaa pitkin epäröin: pääsenkö Lohmeen, onkohan tulossa parempi polku, ei kai tämä ranta tällaista ole koko matkan jne. 

Tunnin käveltyäni näin rannalla äidin lapsensa kanssa tikulla tonkimassa onnenkiviä. Siitä paikasta halusin varmistaa, kysyin: – Voiko tätä rantaa pitkin kävellä Lohmeen saakka? – Hyvin voi, mutta on erittäin vaikea kävellä. Jostain kohtaa rinnettä on polku ylös metsään. Tuli siinä muutakin puheltua, kuten säästä, turistiajoista, Glowen rauhallisesta ja suositusta alueesta. Saksalaiset tulevat kauempaakin koronan takia viettämään vapaa-aikaansa. Keskustelun jälkeen astelin vähän varmempana ja innokkaana eteenpäin.

 Olin jo kävellyt kahdeksan kilometriä ja aina vaan kivikkoa, ei tietoakaan polusta ylös metsään. Alkoi olla vaikeuksia, jalat maitohapoilla, kompastelin, oli vaikea pysyä pystyssä. Kiviä oli monen kokoisia, jotkut märkiä ja vaarallisen niljakkaita. Toivoin hartaasti, että olisipa kävelysauvat mukana. Sitten kuin ihmeenä näin paksun puunoksan lappeellaan jalkojeni vieressä. Pysähdyin tuijottamaan: olisiko siitä apua, ottaisinko sen tuekseni, kokeilin, ja tukevalta vaikutti. No otetaan, meinasin ja onneksi otin, sillä jalkani alkoivat olla jo aika huterina. 

Kepistä oli apua muutaman puurungon alituksessa, kun reppu jäi hihnoistaan oksantynkiin jumiin. Ilman karahkaa en olisi päässyt uupuneena vääntäytymään rungon alta enkä ylös syväkyykyistä. 

Mutta sitten, en tiedä miten olisin rämpimisestäni selvinnyt jollei saksalainen pariskunta olisi saavuttanut minut. Sanoin, että aivan kuin tuolla laella ylhäällä metsässä kulkisi hyvä reitti, että rannasta pitäisi lähteä polku, olenkohan kävellyt ohi. Mies sanoi, että hän kiipeää katsomaan. Nainen jäi siihen odottamaan, mutta minä, kun tuntui kestävän, lähdin myös kiipeämään paksun karahkani avulla. Sitä ei olisi pitänyt tehdä. Jalat löivät tyhjää, rinne oli jyrkkä ja löysän mönjäinen. No, jotenkin olin noin pari metriä kiskonut itseni ylös, kun mies ilmoitti kännykällään, että polku on, mutta sille pääsee toisesta kohtaa. No minä kipuamaan kiireesti alas, ja se vasta vaikeaa olikin. Meinasin lähteä kierimään, jalat löivät tyhjää mönjässä eikä ollut puuta tai pensasta, josta kiinni pitää. Jestas kun olin peloissani, että selviänkö. Viimein pääsin lähes rullaten takaisin rantakiville, oli siinä naiselle näkyä. Sitten taas kiipeämään toisesta kohtaa rinnettä ylös. Minusta se oli vielä jyrkempi kuin ensin yrittämäni, mutta ehkä lyhyempi. Loppumetrit etenin niin, että toinen veti minua ja toinen työnsi.

Viimein olin tasaisella ja hienolla polulla, nauratti helpotuksesta ja nolottikin ähellykseni. Kiittelin ja pahoittelin… eikä se ihan vielä siihen loppunut. Parissa kohtaa oli näet valtava paksurunkoinen pyökki poikittain, en päässyt alta, niin en mistään. Mies näytti että rungolle on istuttava, he auttaisivat. Yletyin juuri ja juuri pyökille. Nainen otti kädestä ja saatoin pudottautua alas, huh. Ja taas kiittelemään… 

Heillä hyväkuntoisilla ja iloisilla ei tuntunut olevan kiirettä, majailivat viikonlopun ajan myös Glowessa. Hetken vielä kävelyämme kohdalle osui risteys ja karttataulu. Siitä näimme missä olimme. Näin että vielä olisi matkaa Lohmeen ja näin että autotie on lähellä. Päätin keskeyttää, pariskunta saisi jatkaa kävelyään rauhassa. Sanoin käveleväni tienristeykseen, ei ole kilometriäkään, että minut haetaan autotien varrelta.

Vähän kismitti keskeytys, olisi ollut kiva vielä kävellä mutta olin aika poikki ja kellokin oli jo vaikka mitä, ja toinen odottaa. Ei pitkään tarvinnut odottaa, kun Ralf kurvasi paikalle (Bisdamitz). 

No, hurja päivä oli, mutta mahdottoman mukava, olin kiitollinen, että selvisin vammoitta erikoisesta taivalluksestani. Seuraavana päivänä jatkoin kävelyä Lohmesta Hageniin. Se on toinen juttu.

Syyslomailua, osa V/XI: Glowe, Rügen-saari

Jatkan matkakertomusta, onpa sitten tallessa: milloin, missä ja millaista. Siksi toisekseen blogikirjoittaminen, vähäinenkin, toimii mulla alkupalana muulle kirjoittamiselle.

Ensimmäisen yön jälkeen aamu aukeni huikean kauniina ja aurinkoisena! Aloin hätäillä päästä kävelemään Glowen biitsille ja tutustumaan ympäristöön. Kello seitsemän olin jo oven takana pyrkimässä aamupalalle. Mutta ovi oli lukossa, ja kun sitä kolistelin, tuli henkilö respasta kysymään, että mikä hätänä. - Aamupalalle minä… - Ei, ei vielä, aamupala on kello kahdeksan. Olisi pitänyt uskoa Ralfia, että seitsemältä vasta.  - Mitäs nyt tehdään, en ala täällä istumaan kauniina aamuna.  - No ajetaan johonkin kahville, Ralf meinasi. 

Kahviloita oli, mutta kaikki vielä kiinni. Netto-Marken, sellainen pieni marketti lähellä näytti olevan auki ja sen kyljessä kahvilaleipomo. Sinne! Kahvikupponen ja croissantti rauhoitti kummasti, edellisestä kahvikupposesta olikin jo aikaa. Saatiin ostettua samalla pakillinen edullista juomavettä. Sitten takaisin hotelliin kunnon aamupalalle. 

Aamupalan jälkeen minä vauhdilla kävelemään rannan kävelytielle kohti satamaa. Takaisin tullessa halusin rantakioskista kahvia. Mutta eipä ollut mukana kolikon kolikkoa eikä Visa kelvannut. Onneksi Ralf tuli samaan aikaan siihen ja saatiin juotua pienet ulkokahvit. Ja taas menoksi pitkin rantaa. 

Paluumatkalla jäätelöbaari oli auennut. Näky oli houkutteleva: aurinkoisella terassilla rento tunnelma, ihmisillä hienot jätskiannokset edessään. Sinne mekin herkuttelemaan. Päivän aikana tuli käveltyä, kierreltyä pitkin rantaa paljon, paljon. Ja ihailtua upeaa ympäristöä ja nautittua lämmöstä (17–20 astetta, ainakin). 

Illemmalla suunniteltiin seuraavan päivän kävelyä – halusin kävellä rantaa pitkin Lohmeen, jos vain mahdollista. No, olihan se mahdollista, mutta ranta olikin hirmuisen kivinen ja todella vaikeakulkuinen.

Syyslomailua, osa IV/XI: Landskrona–Ystad–Sassnitz–Glowe, Rügen-saari

Ennusteen mukaan päivästä tulisi poutainen, ja niin tulikin, vain jokunen sadekuuro matkalla Ystadiin. Hyvissä ajoin olimme tienpäällä, jotta ehtisi astella Ystadin keskustassa ennen katamaraanille menoa. Se lähtisi satamasta Saksan puolelle Sassnitziin kello 16:00. 

Matkalla autosta seurailin oikealla siintävää Kattegattia, rannat olivat piukkana lintuja ja taivaalla kaarteli lintuparvia perä perän jälkeen. Komean näköistä!  

Saavuttuamme Ystadiin oli aurinkoista. Sää oli muuttunut vaivihkaa lämpimän kesäiseksi. Hetimiten auto parkkiin ja kahvilaan murkinoimaan. 

Noin kolmisen tuntia olisi aikaa katsella kaupunkia. Teimme pikakierroksen Ystadin vilkkaalla kävelykadulla. Ihmisiä istuskeli, nautiskeli terasseilla ja penkeillä kadun varrella. Aurinko lämmitti ihanasti. Konstmuseumissa, sijaitsee ihan parkkipaikan vieressä, ehdin käväistä hätäisesti. 

Katamaraanissa oli rauhallista, vain jokunen ihminen siellä täällä. Silti pidimme maskit kasvoilla, paitsi ei tietysti keittoa syödessämme.

Horisontti keikkui ylös alas, ylös alas Itämeren ja pilvitaivaan välissä. Missä minä? Vetten päällä kiitämässä, leijumassa – siltä tuntui. 

Oli jo hämärää saavuttuamme Saksaan, Gloween, ja lähes pimeää majapaikkaan (Hotel Garni Meeresblick) tullessamme. Hotelli ei ihan helposti löytynytkään. Mutta niin kuin ohje kuului, se sijaitsee melkein rannalla – vain autotie välissä. 

Kolmanteen kerrokseen pari kertaa kavuttiin ja raahattiin laukut autosta huoneeseen, autoon kun ei pidä jättää mitään, just ja just jaksettiin. Taidetaan olla liian vanhoja tällaiseen reissaamiseen, tuumasin, ei ihan helpoimmasta päästä tällaiset hotelli-automatkat. 

Muistui mieleen pyhiinvaellukseni soolona: vain rinkka selässä, siinä kaikki, oli helppo siirtyä paikasta toiseen. Tai no, taivallettuani päiviä toistakymmentä kilometriä ja lisäksi kapuaminen alberguen ylimpään kerrokseen, kyllä sekin otti kunnonpäälle. 

Mutta nyt asetuimme taloksi – tällä kertaa useammaksi yöksi.