Syyslomailua, osa VI/XI: Glowe–Bisdamitz –Glowe

Seuraava aamu aukeni huikean kauniina ja lämpimänä, oli mitä ihanin sää minun kokeilla patikointia rantaa pitkin Lohmeen. Ralf ajaisi myöhemmin sinne ja tutustuisi ympäristöön kunnes saapuisin. Eipä arvattu, etten sinne tullutkaan.

Hetkisen kävellessäni kivikkoista rantaa pitkin epäröin: pääsenkö Lohmeen, onkohan tulossa parempi polku, ei kai tämä ranta tällaista ole koko matkan jne. 

Tunnin käveltyäni näin rannalla äidin lapsensa kanssa tikulla tonkimassa onnenkiviä. Siitä paikasta halusin varmistaa, kysyin: – Voiko tätä rantaa pitkin kävellä Lohmeen saakka? – Hyvin voi, mutta on erittäin vaikea kävellä. Jostain kohtaa rinnettä on polku ylös metsään. Tuli siinä muutakin puheltua, kuten säästä, turistiajoista, Glowen rauhallisesta ja suositusta alueesta. Saksalaiset tulevat kauempaakin koronan takia viettämään vapaa-aikaansa. Keskustelun jälkeen astelin vähän varmempana ja innokkaana eteenpäin.

 Olin jo kävellyt kahdeksan kilometriä ja aina vaan kivikkoa, ei tietoakaan polusta ylös metsään. Alkoi olla vaikeuksia, jalat maitohapoilla, kompastelin, oli vaikea pysyä pystyssä. Kiviä oli monen kokoisia, jotkut märkiä ja vaarallisen niljakkaita. Toivoin hartaasti, että olisipa kävelysauvat mukana. Sitten kuin ihmeenä näin paksun puunoksan lappeellaan jalkojeni vieressä. Pysähdyin tuijottamaan: olisiko siitä apua, ottaisinko sen tuekseni, kokeilin, ja tukevalta vaikutti. No otetaan, meinasin ja onneksi otin, sillä jalkani alkoivat olla jo aika huterina. 

Kepistä oli apua muutaman puurungon alituksessa, kun reppu jäi hihnoistaan oksantynkiin jumiin. Ilman karahkaa en olisi päässyt uupuneena vääntäytymään rungon alta enkä ylös syväkyykyistä. 

Mutta sitten, en tiedä miten olisin rämpimisestäni selvinnyt jollei saksalainen pariskunta olisi saavuttanut minut. Sanoin, että aivan kuin tuolla laella ylhäällä metsässä kulkisi hyvä reitti, että rannasta pitäisi lähteä polku, olenkohan kävellyt ohi. Mies sanoi, että hän kiipeää katsomaan. Nainen jäi siihen odottamaan, mutta minä, kun tuntui kestävän, lähdin myös kiipeämään paksun karahkani avulla. Sitä ei olisi pitänyt tehdä. Jalat löivät tyhjää, rinne oli jyrkkä ja löysän mönjäinen. No, jotenkin olin noin pari metriä kiskonut itseni ylös, kun mies ilmoitti kännykällään, että polku on, mutta sille pääsee toisesta kohtaa. No minä kipuamaan kiireesti alas, ja se vasta vaikeaa olikin. Meinasin lähteä kierimään, jalat löivät tyhjää mönjässä eikä ollut puuta tai pensasta, josta kiinni pitää. Jestas kun olin peloissani, että selviänkö. Viimein pääsin lähes rullaten takaisin rantakiville, oli siinä naiselle näkyä. Sitten taas kiipeämään toisesta kohtaa rinnettä ylös. Minusta se oli vielä jyrkempi kuin ensin yrittämäni, mutta ehkä lyhyempi. Loppumetrit etenin niin, että toinen veti minua ja toinen työnsi.

Viimein olin tasaisella ja hienolla polulla, nauratti helpotuksesta ja nolottikin ähellykseni. Kiittelin ja pahoittelin… eikä se ihan vielä siihen loppunut. Parissa kohtaa oli näet valtava paksurunkoinen pyökki poikittain, en päässyt alta, niin en mistään. Mies näytti että rungolle on istuttava, he auttaisivat. Yletyin juuri ja juuri pyökille. Nainen otti kädestä ja saatoin pudottautua alas, huh. Ja taas kiittelemään… 

Heillä hyväkuntoisilla ja iloisilla ei tuntunut olevan kiirettä, majailivat viikonlopun ajan myös Glowessa. Hetken vielä kävelyämme kohdalle osui risteys ja karttataulu. Siitä näimme missä olimme. Näin että vielä olisi matkaa Lohmeen ja näin että autotie on lähellä. Päätin keskeyttää, pariskunta saisi jatkaa kävelyään rauhassa. Sanoin käveleväni tienristeykseen, ei ole kilometriäkään, että minut haetaan autotien varrelta.

Vähän kismitti keskeytys, olisi ollut kiva vielä kävellä mutta olin aika poikki ja kellokin oli jo vaikka mitä, ja toinen odottaa. Ei pitkään tarvinnut odottaa, kun Ralf kurvasi paikalle (Bisdamitz). 

No, hurja päivä oli, mutta mahdottoman mukava, olin kiitollinen, että selvisin vammoitta erikoisesta taivalluksestani. Seuraavana päivänä jatkoin kävelyä Lohmesta Hageniin. Se on toinen juttu.