Sävähdyttävä muisto caminolta

 Noin viisi vuotta sitten yhtenä kesäkuun (2019) helteisenä perjantaina olin kulkemassa Espanjassa Camino Via de la Platan reitillä. 

Kuivuutta ja hellettä oli kestänyt useita päiviä. Kasvusto oli karua, pientareet ruskeita ja pöllyäviä. Vähän väliä puuskainen tuuli lennätti kuivaa hiekkaa edessäni. Ja kun vilkaisin vaelluskenkiäni, olivat ne värjäytyneet harmaiksi, niin etten nauhoja erottanut.

 Tuntui oudolta yksikseen kulkea, kuin erämaassa olisin. Mutta sitten tämä outous muuttui lähes peloksi. Sillä jo kaukaa näin aikamoisia mustia palleroja, jotain möykkyjä. Siitä alkoi arvuuttelu, mitähän lienevät, eivät kai metsäsikoja. 

Lähemmäksi tultuani selvisi, että aikamoisia mustia sonneja olivat. Perin uhkaavilta näyttivät, molemmin puolin tietä seisoivat ja tuijottivat minua liikahtamatta terävine sarvineen. Yksi valtava sonni aivan siinä lähellä seisoi jäykkänä ja tuijotti hievahtamatta ja piti tasaista pitkää murinaa.

 Meinasin jäykistyä minäkin. Mutta ajattelin, ettei parane jäädä tähän näitä jyhkeitä möllejä tuijottelemaan, saavat pian päähänsä hyökätä aitauksestaan. Ja jos niin päättäisivät, vauhdillahan tulisivat kohti, eikä heppoinen vanha piikkilanka pidättelisi niitä yhtään. Visusti ohitin, mulla oli punainen paita päällä, ehkä se ärsytti murisijaa.

Vaarallisen liukasta

 Huh, mikä lenkki tänään! Tie oli kaamean liukas, jäinen ja kuhmurainen. Oli sentään jokunen soramurunen. 

Kun oli lenkkipäivä, niin lenkille oli lähdettävä, oli keli sitten mikä oli. Kävelysauvoista ja nastakengistä ei paljon apua heltinyt, oikeastaan ei hitustakaan. 

Lyhyestä lenkistä sukeutui vallan erikoinen tyylinäyte, sillä en aina tiennyt miten olisi paras edetä milloin missäkin jäistä kohtaa. 

Oli vain kokeiltava. Niinpä, harpoin, sipsuttelin, luistelin, laahustin… Oikein kaltevalla tien reunalla ei auttanut muu kuin sivuttain edetä, ja sitä rataa. 

No, enpä sitten tuota menoa jaksanut kuin kilometrin suuntaansa. Oli palattava, sillä tuntui kuin olisin vähintään kuuden kilsan reippaalla kävelylenkillä ollut. Onnekas olin ja todella kiitollinen kun haaveritta selvisin.

Hyvää joulukuuta

 Ajatella joulukuussa jo ollaan, joulu lähestyy. Ja luminen talvi tuli aikaisin.

Lokakuu vilahti ja marraskuukin suit sait. Tänään päätin, että nyt saa en saa kuntoilusta enää lepsuilla, siis jos aion vielä vaellusmatkalle. 

Kuun ensimmäisenä päivänä on hyvä aloittaa, niinpä kävelylle. 

Laitoin vaelluskengät jalkaan. Ja kylläpäs tuntuivat painavilta, käyttämättöminä kun ovat olleet. Lunta leijaili ja pakkasta 5–6 astetta. Hyvä kuntoiselle Vähäjokipolulle suuntasin. Joku oli sen aurannut lumesta hyväksi kulkea ja hiekoittanutkin jyrkimmät nousut. Kiitos hänelle. 

Silmä ja mieli polulla kulkiessa lepää, siellä hiljaisuudessa. 

Kesäaika päättyy

 Kalenterin mukaan kesäaika päättyy sunnuntaina, mutta aamusella näkymät olivat sellaiset että se päättyi jo tänään. 

Ohuen ohut lumipeite viivähti nurmikolla, pensaissa, lenkkipolulla jne. valaisten ympäristöä kauniisti. 

Kävely tänään Vähäjokipolun kautta Ravintola Toivoon lounastamaan. Ei ollut pitkä matka, vain neljä ja puoli kilsaa. Ja jälleen oli heillä maittava lounas tarjolla.

Ihana Luna

 Maanantaina Asta ja Luna pistäytyivät meillä, ilahdutti kovasti nähdä Luna.

Lähdimme pihaltamme lenkille Vähäjokipolulle. Ja voi kun Luna taas kipitti vikkelään polulla pienillä jaloillaan. Siinä sai meikäläinen ihan pistää puolijuoksuksi, jotta perässä pysyisi.

Luna ehti sentään välillä pysähtyä nuuhkimaan uusia tuoksuja polun varrella ja katselemaan maisemia, mutta kumman kiirettä se piti. Myöhemmin harmitti: olisin voinut tarjota sille meillä porkkanaa, omenalohkosta kun ei välittänyt, pieni kurkunpala kelpasi.

Aamulenkillä

 Maanantaiaamusella vein autoni katsastusta varten vakikorjaamolle. Kävelin takaisin.

Kävelin Vähäjokipolkua pitkin upeista maisemista nauttien. Aurinko ei ollut ehtinyt sulattaa kevyttä kuuraa vaan sai luonnon kauniisti kimmeltämään. Viileää oli, käsineet ja lakki tarpeen. 

Ilahduin kun vielä tuli aurinkoisia ja värikkäitä poutapäiviä. Lisäksi tuntui taas mukavalta ja innostavalta: venähtänyt tai revähtänyt polveni ei ole moksiskaan kävelystä. Venyttelyn kanssa olen vielä varovainen.

Lunan kaverina: IX/IX Viimeinen päivä

On tämä ollut kivaa aikaa! Paitsi Luna, niin myös ympäristö on vertaansa vailla: meri, kalliot, metsät, metsätiet… Lenkkeily, kuntoilu jäi kylläkin vähemmälle kuin mitä luulin. Mutta aikansa kutakin…

Kaikesta huomasi, että Luna aavisti kaveruuden loppuvan, oli tavallista vaisumpi. Päivän ensimmäinen lenkki sujui normaalisti, mutta toiselle ei sitten enää lähtenytkään.

Houkuttelin ensin toiseen suuntaan, sitten toiseen, mutta Luna seisoi vaan paikoillaan. ”No Luna, ei väkisin lenkille”, otin flexin pois. Leikkikään ei sille oikein maittanut. 

Lähdin siitä sitten keräilemään tavaroitani ja valmistelemaan meille syömistä. Muutaman tunnin kuluttua lähtisin ja lähdinkin. Luna jäi ikkunan taakse tuijottelemaan nappisilmillään lähtöäni. Vaikka tiesin että isäntäväki tulee kohta, silti tuntui pahalta jättää se… 

*

Yhtenä päivänä Luna järjesti yllätyksen, pienen kepposen.. Jälleen kun oli ruoka-aika, ponkaisi se sohvalta ruokakupin lähelle ja pudotti huulipuikon, Foreverin Lipsin lattialle kuin sanoakseen, että katos mitä tässä. 

Ihmeissäni tuijotin, että miten sen oli saanut? Pidin aina Lipsiä vyölaukun vetoketjullisessa pikkutaskussa. Olin kyllä yhtenä päivänä jättänyt toviksi laukun pöydälle, mutta minusta vetoketjut olivat kiinni. Nyt kun tarkistin, vetoketju olikin auki ja tasku tyhjä. 

Myöhemmin kysyin Astalta, että ei kai Luna osaa vetoketjuja avata? ”Kyllä se osaa!” sanoi Asta. No, enpä olisi uskonut. Näköjään salakähmäisesti ja äänettömästi hääräilee – pistää miettimään mitähän muuta se on minulta kätkenyt.