Kalenterin mukaan kesäaika päättyy sunnuntaina, mutta aamusella näkymät olivat sellaiset että se päättyi jo tänään.
Ohuen ohut lumipeite viivähti nurmikolla, pensaissa, lenkkipolulla jne. valaisten ympäristöä kauniisti.
Kävely tänään Vähäjokipolun kautta Ravintola Toivoon lounastamaan. Ei ollut pitkä matka, vain neljä ja puoli kilsaa. Ja jälleen oli heillä maittava lounas tarjolla.
Maanantaina Asta ja Luna pistäytyivät meillä, ilahdutti kovasti nähdä Luna.
Lähdimme pihaltamme lenkille Vähäjokipolulle. Ja voi kun Luna taas kipitti vikkelään polulla pienillä jaloillaan. Siinä sai meikäläinen ihan pistää puolijuoksuksi, jotta perässä pysyisi.
Luna ehti sentään välillä pysähtyä nuuhkimaan uusia tuoksuja polun varrella ja katselemaan maisemia, mutta kumman kiirettä se piti. Myöhemmin harmitti: olisin voinut tarjota sille meillä porkkanaa, omenalohkosta kun ei välittänyt, pieni kurkunpala kelpasi.
Maanantaiaamusella vein autoni katsastusta varten vakikorjaamolle. Kävelin takaisin.
On tämä ollut kivaa aikaa! Paitsi Luna, niin myös ympäristö on vertaansa vailla: meri, kalliot, metsät, metsätiet… Lenkkeily, kuntoilu jäi kylläkin vähemmälle kuin mitä luulin. Mutta aikansa kutakin…
Kaikesta huomasi, että Luna aavisti kaveruuden loppuvan, oli tavallista vaisumpi. Päivän ensimmäinen lenkki sujui normaalisti, mutta toiselle ei sitten enää lähtenytkään.
Houkuttelin ensin toiseen suuntaan, sitten toiseen, mutta Luna seisoi vaan paikoillaan. ”No Luna, ei väkisin lenkille”, otin flexin pois. Leikkikään ei sille oikein maittanut.
Lähdin siitä sitten keräilemään tavaroitani ja valmistelemaan meille syömistä. Muutaman tunnin kuluttua lähtisin ja lähdinkin. Luna jäi ikkunan taakse tuijottelemaan nappisilmillään lähtöäni. Vaikka tiesin että isäntäväki tulee kohta, silti tuntui pahalta jättää se…
*
Yhtenä päivänä Luna järjesti yllätyksen, pienen kepposen.. Jälleen kun oli ruoka-aika, ponkaisi se sohvalta ruokakupin lähelle ja pudotti huulipuikon, Foreverin Lipsin lattialle kuin sanoakseen, että katos mitä tässä.
Käsillä oli jo viimeinen viikko Lunan kaverina. Jälleen saimme nauttia kauniista ja valoisista päivistä.
.jpeg)
Pikaisen ja lennokkaan lenkin jälkeen se kiirehti puolijuoksua sisälle aamupalalle. Osasin ottaa jo rauhallisemmin. Annoin Lunan odottaa hetkisen. Vaihdoin vedet, latasin kahvin ja syömistä itselleni ja hänelle. Se tottui tähän rytmiin. Asettui sohvalle odottamaan ja seurailemaan jokaista liikettäni.
Vasta kun ruoka oli kipossa, ponkaisi se lattialle ruuan äärelle, mutta ei koskenut siihen, katsoi vaan minua. Ihmettelin että mikä nyt, kunnes keksin että pitää sanoa: ”Luna, ole hyvä, ole hyvä.” Siitä alkoi aamupalatuokiomme. On se mainio veitikka!
Yhtenä päivänä laittaessani Lunalle ja itselleni ruokaa framille hämmästyin aika lailla ja huolestuinkin kun hän pudotti suklaakonvehdin paperikääreineen lattialle ruokakipon viereen.
Siinä sitten tuijotimme toisiamme, ja minä varsin äimän käkenä: ”Luna, mistä olet tuon voinut ottaa?” Pähkäilin pitkään ja vieläkin että mistä oli sen napannut. Asta kyllä kertoi, että Luna on kova piilottelemaan milloin mitäkin. Ja totta, piilottelikin porkkananpaloja ja omenalohkoja sohvan, tyynyjen rakoon ja ties mihin. Mutta että karkkeja, joihin sen ei pitänyt ylettyä! Ehkä oli huomaamattani napannut kahvipöydältä mariskoolista, kun väki poistui pihalle. Aika hauska ja vekkuli Luna on!
Vähitellen kipu polvessa hellitti, ja muutenkin norjistui. Kävelyt Lunan kanssa tuntuivat edistävän paranemista. Parasetamolia otin parina päivänä, samoin kipugeeliä laitoin kolmesti päivässä. Lopetin sitten, jotta ilman lääkitystä tietäisin paremmin missä mallissa jalka on. Joka päivä pidensimme kävelyaikaa ja -matkaa.
Siskokin piipahti hetkeksi yhtenä aurinkoisena päivänä. Kävelimme läheiselle veljen ja vaimonsa mökille ihailemaan hetkeksi aurinkoista näkymää.
Että yhtenä yönä piti itselleni tämmöinenkin haaveri sattua kaiken tottumisen ja mukavien päivien jälkeen. Että sainkin päähäni kokeilla oikean polven varassa kavuta sänkyyn, oikein ponkaisin!
No, sepä ei kestänyt, vaan seurasi rusahdus ja valtava kipu. Jestas kun sattui. Peljästyin, että mitä nyt seuraa, onko kaveripäiväni Lunan kanssa luetut? Varovasti siitä sitten toisen jalassa varassa laskeuduin ja linkutin liikkeelle. Enkä tainnut ihan äänetön olla, koska Luna kömpi hetkeksi sängyn alle, pelästytin hänetkin.
Periksi ei anneta, varovaisesti, pikkuhiljaa linkutin tukea ottaen milloin mistäkin. Sain laitetuksi sentään Lunalle ja itselleni aamupalat. Nyt ei mentykään heti aamulenkille vaan lepäilemään, piti saada polvi suoraksi ja tunnustella miten oikein kävi.
Muistin särkylääkkeen, ja se tuntuikin kipua hieman hellittävän. Haaveripäivänä ja seuraavinakin tehtiin tavallista lyhyempiä lenkkejä, polvi ei kestänyt taivuttamista.
Luna sai nyt pihapiirissä juoksennella ja tutkia maastoa vapaana.
Onneksi ei uusinut keppostaan, vaan aina kotvan kuluttu vipelsi luokseni. Ihana Luna!
