Huelvaan

Kesäkuun ensimmäisenä matkailin vihdoin junalla Espanjan suuntaan, Andalusiaan.
Ensin: Lagos - Faro (vaihto) - Vila Real de Santo António, seuraavaksi Ayamonte - Huelva

Pienellä V. R. de Sto Antónion juna-asemalla katselin hetken, että mihis päi, ja kun en tiennyt eteenpäin vaan. Muuan herra oli ohittamassa, italialainen, kysyin miten pääsen Espanjaan, Huelvaan. Siinä meni tovi, ennen kuin ymmärrettiin toisiamme, minä ymmärsin että piti seurata. Kuljettiin sitten yhdessä vaitonaisina, välistä peräkanaa, kadut kapeita täälläkin. Ajattelin, että katotas mitä tästä tulee. Mutta yhdessä kadunkulmassa hän osoitti, mihin suuntaan jatkaisin, siellä on lauttasatama.

 Taas kummalliseen kuvajärjestys, ota siitä nyt sitten selvää.

Satamassa odottelin puolisen tuntia ja ehdin näpsästä jonkun kuvan. Kuumaa oli, hiki vaan virtasi lautallakin. Vartissa tulimme koreaan kaupunkiin: suuria, vehreitä puita, kukkaistutuksia, loisteliaita kaakeleita kaikkialla ja ihmiset tällättyjä kuin filmeissä. Naisilla isot, värikkäät lierihatut, astelivat kuin kuninkaalliset korkeissa koroissaan ja miehet mustissa puvuissa. Terassit täynnä ihmisiä jne. Aika kummajaiseksi sitä itsensä kantamuksineen tunsi. Piti kysyä, mikä paikka tämä on? On Ayamonte. Seuraavaksi kysyin turisti-infoa. Oli kiinni. Sitten kysyin, taksiasemaa, kaukana, kaukana. Sitten kysyin bussiasemaa, kaukana, kaukana, suoraan eteenpäin.

Rivakasti bussiasemalle, kaupungin laitamalle marssimaan, jos sillä pääsisin Huelvaan ja jos vaikka piankin lähtee. Hiki hatussa pistekin (36°). Selvisi, että kolmelta bussi lähtisi. Laskin, että minulla on hyvästi aikaa syödä jotain ja levähtää. Kaikessa rauhassa istuskelin ja seurailin meininkiä ulkona ja sisällä. Fundeerasin, että rauhallisemmin olisin voinut asemalle tulla ja ottaa kuvia kiiltokuvamaisesta keskustasta.

No niin, kello oli varttia vaille kolme, missä bussi? Lähti jo tunti sitten! Pahus, sattui pieni haksahdus, unohdin näet siirtää aikaa rannekellossa, puhelimessa tietysti oli oikea aika. No, sitten taas varttumaan, onneksi runsaan tunnin kuluttua lähti toinen vuoro.

Mukavasti maisemia katsellen pääsin Huelvaan. Ja sit taas etsimään turisti-infoa, jotta saisi kartan ja tietoa majapaikkojen sijanneista. Yksi sanoi, että info on kiinni, toinen sanoi, että on se hetken vielä auki ja aina se sijaitsi eri suunnassa, kunnes huomasin kiertäneeni ympyrää. Se riitti, aloin olla nimittäin jo väsyksissä, menin takaisin bussiasemalle ja taksilta kysymään, josko tietää alberguen. Sanoi tietävänsä, sinne sitten.

Ihan hyvän tiesikin: Albergue Inturjoven, eikä muita neljän hengen huoneessa. Semmonen reissupäivä, pitkä, mutta päättyi hyvin.

Lagos - Viimeisenä päivänä

Tänään olen ollut 49 päivää Lagosissa ja ehtinyt koluta monia mukulakivikatuja ja -kujia ylös ja alas. Riittäköön nyt tällä kertaa, aamulla lähden junalla muihin maisemiin ja Caminolle.

Jännittääkin, miten jatkoreissaamiseni sujuu, jaksanko helteessä kulkea jos etapit ovat pitkiä ja mäkisiä ja onko riittävästi levähdyspaikkoja. Ja sekin, missä on seuraava yöpymispaikka. No, katsotaan, jos ei suju, lopetan.

 Tähän mäen laelle pysähdyin päivittäin katselemaan horisontissa siintävää merta. Tänäänkin se helmeili ja kimalteli uskomattoman kauniina.

Lokki muuten järjesti mulle hauskan näytöksen, ikään kuin läksiäisiksi. Kahvittelin huoneen ulkopuolella patiolla, tai mikä se nyt on, ja katselin lokin kiitoa sinisellä taivaalla. Ylhäällä liidellessään se raakkui pari kertaa. Halusi kai, että varmasti huomaan näytöksen. Sitten se alkoi.

Lokki näet ruiskautti varsinaisen ammuksen ilmoihin. Hetken valkoinen ruiskaus erottui kauniina ryöppynä. Hajosi ja levittäytyi sitten kuin ilotulitusraketti taivaalla, kunnes koko komeus (paskakasa) putosi yhtenä ryöppynä katolle. Onneksi ei päälleni.

Näky oli hauska - siis tuo lokin hyvin erottuva ammus yläilmoissa - kulkijan iloja sekin.

Lagos - Bensafrimin vuorilla

Torstaiaamusella (25.5.) lastasin rinkkaani tavaraa niin että painoi 5,57 kiloa ja lähdin taas kerran bussilla Bensafrimiin. Teki mieli kävellä maaseudulla, oli niin kaunis ja aurinkoinen aamu jälleen.

Bensafrimissa, kylän reunamilta kävelin eteeni aukeavaa leveää polkua pitkin ylös vuorelle. Nautin verkkaisesta menosta, tiellä olemisesta, luonnon kauneudesta, tuulen suhinasta, lintujen viserryksestä ja perhosista...

Niin, nyt ei ollut kiirettä bussiin, eikä tarvetta kävellä tiettyä kilometrimäärää, vaan kävellä niin kauan ja pitkälle kuin maittoi. Ja kun siltä tuntui, laskettelin vuoria alas takaisin kylään ja kuppilaan. Kohta puolin bussi tulikin, ja vartissa olin jälleen Lagosissa.

Vuoren laella ilma tuntui puhtaalta, ei kuulunut liikenteen hurinaa - mahtavaa oli siellä olla tuulen humistessa ja katsella näkymiä silmänkantamattomiin, kylää kaukana horisontissa.

Via Algarven reitti saa nyt jäädä, ehkä toiste - liian paljon pitkiä nousuja, liian pitkiä etappeja - vaikea reitti minulle. Voimaa ja nopeutta pitäisi olla enemmän kavuta vuoria ylös ja alas. Äärest tyytyväinen olen että uskalsin muutaman lenkin kävellä ja varsinkin siitä viime tiistaina kävelemästäni, huh.

Lagos - Kävely Aljezurista Marmeletiin

Nyt ei Kohmelolla pitäisi olla valittamista. Tiistaina nimittäin kuljetin sitä seitsemän kiloista  useita tunteja Aljezurista Via Algarvianan reitille.

Etappi (18,7 km) oli upea kulkea ja ilma raikas hengittää. Voimani lähes ehtyivät monille vuorille noustessani. Nousut olivat mahdottoman pitkiä ja jotkut laskut tavattoman jyrkkiä. Kolmessa ylitettävässä purossa tuli testattua kunnolla vaelluskenkieni vedenpitävyyttä. Liukkailla kivillä piti varoen edetä. Sauvat olisivat olleet tarpeen.

Aikaa kului, etenin lähes etanan vauhtia ja välillä pelotti pääsenkö perille lainkaan. Muita kulkijoita ei näkynyt, taloja oli harvassa ja nekin kaukana tiestä. Kovasti kaipasin kiveä jolle istahtaa ja levähtää ...

Marmeletin kylässä olin puoli seitsemän paikkeilla. Lagosiin en enää päässyt palamaan, mutta kuppilassa minulle osoitettiin siisti ja moderni majatalo. Sinne ja matkan varrella oli onneksi pieni kauppa vielä auki, sain ostettua juomista ja vähän syömistäkin.

Päivän vaellus, jonka kokonaismääräksi kertyi 20,7 kilsaa, oli aivan liian rankka kuntooni nähden, mutta tulipahan testattua mitä jaksan, uhkarohkeasti kylläkin. Aivan uskomaton kokemus, antoisa kaikin puolin. Ja selvisin ennen kaikkea, päivä päättyi hyvin, olin todella kiitollinen.

Lagos - Blogipäivityksestä

Huom.: Blogipäivityksissäni on kaikenlaisia virheitä, esim. kirjoitusvirheitä ja kuvien järjestys miten sattuu. En pääse korjaamaan virheitä, enkä kommentoimaan.

Teen mahdollisesti sivuille korjaukset reissun jälkeen kotona tietokoneella.

Lagos - Rinkka-Kohmelo

Viikonloppu oli pilvinen ja viileä, ajoittain aurinko pistäytyi lämmittämään mukavasti. Aamusella vilkaisin rinkkaa, no nimettäköön Kohmeloksi, ja se näytti, niin ikään kuin olisi pettynyt, taisi olla kylmissäänkin kostean yön jälkeen.

Sanoin sille, että on aika viedä sinut päivänvaloon ja ihmisten ilmoille. Niinpä lastasin siihen kaikenlaista tavaraa ja astelimme reippaasti pitkää alamäkeä ensimmäiseksi kuppilaan.

 Tyrmiän yrmeänä  se siinä katseli ikään kuin sanoakseen, mitä tämä nyt on, eikös pitänyt ulkona kävellä. - Eipäs nyt hosuta, otetaan kuules ihan rauhallisesti tämä aamu, Meillä on koko päivä sikaa kävellä yltympäriinsä, kattele nyt vaan meininkiä, sanoin.

 Rauhallista ja rentoa meninki olikin, ehkä tuulisen koleahkon sään takia.

 Kuppilasta etenimme keskustan läpi kävelykatua ja biitsiä seuraten edemmäs. - Katos siinä se nyt on se Atlantti. Oikeastaan minun pitäisi viedä sinut tuonne lappeelleen auringonpalvojien viereen, jotta piristyisit, sanoin. Kohmelo oli vaiti. Fundeerasin, että kyllä mun pitää ruveta pitämään sille seuraa.

 Sanoinkin sitten sille, että kuules kyllä me kohta lähdemme vaellukselle, kävelemme kunnon etappeja. Täytyy ensin suunnitella tarkkaan, ei katos parane suin päin rynnätä. Ja kappas, ihan kuin Kohmelo olisi selässäni vähän liikahtanutkaan, vai tuliko se oli.
Muutaman tunnin kävelimme nousuja ylös ja alas, Kohmelo ja minä, ja kertyi lähes 11 kilometriä.

Lagos - Aljezur - Lagos

Vaellus Via Algarvianan reitillä (noin  300 km) kiinnostaa. Muutamaan siihen liittyvään lenkkiin olen jo tutustunut ja havainnut todella mielenkiintoiseksi maisemallisesti ja flooraltaan.

Aljezurin kylästä pääsisin kyseiselle reitille ja paikkaan Marmelete, josta jatkaisin kävelyä Alcoutimiin. Se olisi minulle päätepiste. Koko reitin toisessa päässä olenkin jo käväissyt: Sagres, Cabo de S. Vincente, Vila do Bisbo, Bensafrim jne.

No keskiviikkona ajoin bussilla Aljezurin kylään tutustumaan ja selvittämään Via Algarvianan reitille pääsyä. Turisti-infosta sain lisää tietoa, muun muassa varoitettiin kuumalla säällä lähtemisestä. Päivä oli helteinen, 30° ja paikoitellen enemmän, joten mihinkään kauemmaksi en viitsinyt lähteä. Kävelin pikkupolkuja ja kylänraittia sinne tänne. Ihan viehättävä on kylän keskusta ja oli mukavaa varjoisia kujia pitkin astella kiirehtimättä.

Yhden polun päässä istui tuolissa ison puun alla varjossa pitkä, hoikka mies, jolle tuli kiire nähtyään minun tulevan pukea paita päälleen. Hetken verran epäilytti, uskallankohan edetä. Itse aloitinkin sitten keskustelun. Ensiksi luulin miestä hipiksi, olemus ja puolipitkät hiukset toivat mieleen sen ajan.

Mutta tämä vanhanpuoleinen herra, hollantilainen, oli avulias selvittämään minulle reittiä. Autokin hänellä oli siinä lähellä parkkipaikassa. Sitten hän alkoi yhtäkkiä kauhealla touhulla tyhjentää etupenkkiä, heitti ties mitä roskikseen ja minä ihmettelemään että mitä se nyt. Sanoi sitten, että nyt sinulla on tilaa istua, voidaan käydä katsomassa reitit jos haluat. Sanoin, että tulen uudelleen, että suurin piirtein tiedän. No, sitten vielä haki kartan ja siitä katsottiin etäisyyksiä.

Hauska tyyppi, kertoi tyttärensä asuvan kylässä ja yöpyvänsä hänen luonaan. Tämä oli muuten jo toinen kerta kun tällä reissulla kieltäydyin avuliaiden herrojen kyydistä. Mutta jännää, aina kun olen pyöriskelemässä ja fundeeraamassa reitin suuntaa ja toisinaan jopa eksyksissä, ilmaantuu joku avuksi.